Maa-artisokkakeitto ja tarpeettomat nakit

Kuivatut oman maan yrtit rahisevat lähi-ihmisen kourissa, kun hän maustaa tekeillä olevaa keittoa. Autan maa-artisokkien kuorimisessa (omasta maasta nekin) ja kysäisen: Kaapissa olisi nakkeja, laitetaanko niitä? Lempeästi vilkaisten lähi-ihminen tuumaa: ei laiteta, tästä tulee sosekeitto, nakit ovat tarpeettomia. (Tunnistan ripauksen vaivoin pideltyä ylemmyyden tunnetta.) Aijaa, tuumaan, ja alan tehdä hedelmäsalaattia. Jälkiruuat ovat enemmän alaani.

Taltan jälkiä

Viulunrakennus jatkuu, työnimellä nykerrys. Alkutaipaleen mukavin vaihe meneillään, kun pohjan muoto alkaa aavistella tuloaan.

Somen unimaailma

Hoh-hoijaa. Sosiaalista mediaa työkseen tutkiva Johanna Janhonen (Anna-lehti, nro?) kehottaa tutustumaan sosiaaliseen mediaan hyvän sään aikana, ei vasta sitten kun on pakko. Kun maailma muuttuu, vaihtoehdot ovat muuttua mukana tai pudota kelkasta. Jos et ole Facebookissa, jäät automaattisesti piirien ulkopuolelle.

En tiedä mikä minuun meni, mutta liityin sittenkin Facebookiin, ehkä uteliaisuudesta, en kelkasta putoamisen pelosta. Tunne oli omituinen, varsinkin erään ystäväni kommentti: Ja vihdoin sinäkin täällä – tervetuloa! Ja toisen ystävän kommentti: Kiva kun tulit. Olin selkeästi tullut JONNEKIN. Mieleen nousi vahvasti Leena Krohnin romaanin tunnelma (Peread Mundus, romaani, eräänlainen) ja sieltä luku Suljetut luomet. Oudossa tarinassa Håkan-niminen päähenkilö ihmettelee läheistensä lisääntyvää unen tarvetta ja jopa koko yhteiskunnan vaipumista pikku hiljaa uneen. Lopulta hän itsekin nukahti.

”Mutta erään kerran, kuvien vilkkaassa virrassa, jokin pyörre tempaisi hänet aivan uuteen paikkaan. Håkan huomasi, että hänen unensa ei ollut samanlaista nukkumista kuin aikaisemmin. Se ei ollut unta ollenkaan, vaan eräänlainen kolmas tajunnantila. Hän huomasi pitävänsä siitä. Sitten hän näki Sylvian. – Löysithän sinä vihdoin tänne, Sylvia sanoi.”

Olen kuunnellut hieman ulkopuolisena jutustelua Facebookista, mutta niin myös tv-sarjoista, tositvkilpailuista, muotijutuista yms. En minä niitäkään jaksa seurata. Enkä silti tunne olevani kelkasta pudonnut. En vain halua olla SIINÄ kelkassa. Tahdon itse määrätä kelkkani suunnan, kiinnostukseni kohteet ja ennen kaikkea tehdä niin paljon muita asioita, joihin en tarvitse tietokonetta tai televisiota. Silmänympärykseni ovat jo tarpeeksi rypistyneet, kun joudun koko työpäivän tuijottamaan ruutua.

”Mikä paikka tämä oikeastaan on? – Paikkako? Ei tämä ole mikään paikka. Emme ole maalla emmekä kaupungissa. Emme ole kotimaassa emmekä ulkomailla. Miksi täytyisi? Tämä on täällä. Kaikki on täällä.”

Ennen liittymistäni Facebookiin eräs ystäväni oli minua sieltä etsinyt ja harmitellut kun ei ollut löytänyt. Siellä kun on kaikki. Ei kyllä ole. Suurinta osaa ikäluokkani ystävistä en sieltä löydä. Vielä erään ystäväni kommentti: Tervetuloa tähän päivään. Hm. En mielestäni ole missään eilisessä elänytkään, mutta onko tämä TILA sitten se tämä päivä? 

Håkan löysi perille, piti näkemästään ja aikoi jäädä sinne. Minä en ole ollenkaan varma haluanko jäädä, mutta jään kuitenkin. Jätän oven raolleen, jos joku haluaa minut löytää. Saatan joskus katsella ja kummastella, miten ihmiset jaksavat jatkuvasti kommentoida ja tykätä. Se tuntuu kuin huutelisi suuressa porukassa omiaan. Minä pidän enemmän keskustelusta pienemmissä piireissä.