Välähdyksiä menneisyydestä

Muodikkaasti 'konmaritin' kaappejani ja löysin ison laatikollisen vanhoja kirjeitä ja kortteja. Niitä ihan perinteisiä paperille kirjoitettuja ja etanapostilla lähetettyjä. Vaikka ei se posti siihen aikaan niin etana ollut, viikossa saattoi hyvinkin vaihtaa monet kuulumiset. Muistin kyllä näiden kirjeiden olemassaolon, mutta olin antanut niiden olla. Mikälie siivousinto sai minut nyt niihin tarttumaan.

Kirjeiden määrä on kuitenkin sellainen, että niiden parissa vierähtää tovi jos toinenkin. Nyt on vierähtänyt se ensimmäinen tovi...

Sillä päätin, että luen kaikki - mutta sen jälkeen heitän ne takkatulen loimuun, jos en tunne mitään erityistä syytä säilyttämiseen. Olen kuitenkin joskus - järjestyksen ihminen kun pohjimmiltani olen - niputtanut ne lähettäjän mukaan ja melkein aikajärjestykseenkin. Näin saatoin jonkun nipun kohdalla lukea kuin loogisesti etenevää tarinaa, malttamattomana odottaen miten juoni seuraavassa kirjeessä jatkuu.

Niinpä jokainen minulle kirjoittanut on ollut hetken ajatuksissani. Samalla olen nähnyt lyhyitä välähdyksiä omasta elämästäni, kuin peilistä, vastauksia omiin silloisiin kirjeisiini, vaikka niistä en voikaan muistaa mitään.

En tunnusta olevani nostalgikko - en vuodata kyyneleitä muistellessani/lukiessani menneistä. Kirjeet kertovat vain minun poluistani, jotka ovat risteilleen milloin kenenkin ystävän kanssa, ja jotka ovat tuoneet minut tähän päivään. Ja täksi ihmiseksi, mikä nyt olen.

Mutta kuka ihmeessä on ollut Sirkku? Ainut kirjoittaja, jota en muista... 

Värejä, värejä, värejä vaan

Kun pitkäaikainen projektini, viulu, valmistui, on seuraava ollut jo mielen päällä odottamassa. Jätesäkillinen kerittyä lampaan villaa odottaa karstaamista. Villa on pesty liasta ja lampaanpapanoista, ja karstaamisenkin olen ehtinyt opetella. Kerran olen kokeillut kehräämistä, mutta se oli vaikeaa. Sen opettelussa saattaa vierähtää tovi jos toinenkin. Ja rukkikin pitäisi hankkia.

Suunnitelmani on siis seuraava: teen näistä villoista lankaa. Ja värjään ne kasveilla. Ja kudon sitten niistä shaalin itselleni. Miten ihanan houkutteleva prosessi: alkuraaka-aineesta lopputuotteeseen asti, ihan itse.

No, villan käsittely on jäänyt vielä tuohon karstaamisen asteelle, siinäkin on hommaa talvi-illoiksi. Mutta nyt kesällä olen opetellut sitä kasvivärjäystä, ostolangoilla toistaiseksi. Ja hommahan meinaa lähteä lapasesta. Enemmän tai vähemmän (!) hurmaavia värejä olen jo saanut aikaiseksi mm. lupiinin lehdillä (ihanat vihreät) ja kukilla (outo), raparperin lehdillä (ei hurmaava), viinisuolaheinällä (outo), pajunkuorella (ihan ok) ja koivunlehdillä (hurmaavat keltaiset ja vihreät).

Vasemmalta: lupiinin lehdet (keltainen), lupiinin lehdet + kuparivihtrilli (vihreä), raparperin lehdet + vähän nokkosta (rusehtava). Lankojen puretusaineena aluna.

Viinisuolaheinää kasvoi yrttimaassa iso puska. Emme oikein osaa sitä syödä, niinpä keitin siitä väriliemen. Ihana aniliini, ja olin innoissani!

No, mielenkiintoista värikemiaa, tässä tulos. Harmahtavia ja harmaan vihertäviä lankoja! Ainoa hieman lilaan vivahtava syntyi, kun pidin lämpötilan alle +60 asteessa. (Välissä oleva kellertävä lanka on aurinkovärjäyksessä ollut lanka - voikukkia ja lupiinin kukkia).

 

Parhaaseen lupiiniaikaan keräsin sitten violetteja lupiininkukkia - kun niistä pitäisi saada sinistä. Kivalta näyttää kattilassa tämäkin...

 

 

Ja mikä oli siinäkin lopputulos: sinänsä kivat turkoosit langat, mutta eivät suinkaan siniset. Ohjeita löytyy lupiininkukillekin, ettei lämpö saisi nousta yli +60 asteen.

 

Keittelin sitten keväällä kuorimistani pajunkuoristakin liemen.

Ja viimein koivunlehdistäkin, josta muuten tuli aivan hurmaava tuoksu.

Kivat värit nämä kaikki: vasemmalla pajunkuori + jälkiväri (vähän vaaleampi aprikoosi/rusehtava), keskellä valkoinen lanka, joka muuttui koivuliemessä keltaiseksi ja harmaa lanka josta tuli koivuliemessä vihertävä.

Nyt on sukkalankoja jos jonkin värisiä, ei muuta kuin puikot heilumaan. Herttaisen värikartan olen näistä värjäyksistä myös tehnyt, että muistan sitten miten mikäkin väri syntyi - sitten kun on aika tarttua omiin lankoihin.

Projektin päätös

Siinä se on, valmiina seitsemän vuoden projekti. Oikeastaan valmistumiseen meni kahdeksan vuotta ja risat, sillä yksi tekovuosi jäi välistä, ja lakkaukseen meni muutama tovi. On se koesoitettu jo pariin kertaan, ja ihan oikealta viululta kuulostaa.

Mutta että soittaisin itse. Ei ehkä tässä elämässä.

Lastun viesti

Minullekin työt siirtyivät sitten kotiin tänä viruksen valloittamana aikana. Yritän tehdä työpäivistä hieman erilaisia aloittamalla ne pienellä kävelylenkillä. Olenhan niin tottunut työmatkapyöräilijä, että ajatus koneen äärelle jäämisestä ilman happihyppelyä tuntui väsyttävältä. Päivät eroavat nyt todella vapaapäivistä, jolloin nukun aamuisin niin pitkään kuin haluan. Nyt kello soi normaaliin arkiaikaan, ja olen yllättänyt itseni olemalla reipas. No - sitä on helpottanut kaunis aurinkoinen ilma koko viikon.

Meillä on onni asua luonnostaan eristyksissä. Ei naapureita, ei vilkkaita teitä. Paitsi että ulkoilijoita näillä kulmilla riittää. Aamulenkillä ei montaa ihmistä näy, mutta tänään tuli jostain syystä mieleen se perinnekertomus, jossa korpimailla asusteleva mies näkee lastun puron laineilla. Hän ottaa kirveen ja lähtee yläjuoksua kohti: kuka on uskaltanut tulla liian lähelle?

Hiljaisella maaseututiellä näen jo kaukaa vastaantulijan. Mitä? Kuka uskaltaa kävellä minun lenkkimaillani näinä vaarallisina aikoina? Eihän koskaan voi tietää kuka on saanut viruksen ja sattuu juuri minun kohdallani yskähtää. Hän varmaan ajattelee samoin.

Ollaan vissiin tultu tarvehierarkiassa hieman alaspäin, ihan perusasioiden äärelle. Kuten piispa Kaarlo Kalliala tänään Turun Sanomissa osuvasti kirjoittaa, vanha pappien rukouslitania on ajankohtaisempi kuin koskaan. Vanhemmassa versiossa rukoillaan varjelusta "nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinoista ja riidoista". Nykyversiosta puuttuu mm. tuo kulkutauti - joka tämän päivän kokemusten perusteella ilmeisesti olisi siihen syytä palauttaa (tämä oli minun huomautukseni).

Kyllä minä ns. viidesläisenä olen raamattuni lukenut, ja katselen ja kuuntelen viestejä maailmalta sillä korvalla, että onhan ne raamatussa jo ennustettu. Sotien lisäksi luonnon kannanotto katastrofeineen ja ilmastonmuutoksineen kertoo elämän muuttuneen, kenties kääntyneen auringonlaskun suuntaan. Mitä tämä koko ihmiskuntaa koskeva viruspandemia muuta on kuin sitä samaa. Silti raamatussa sanotaan myös, ettei pidä antaa pelolle valtaa, sillä emme tiedä päivää emmekä hetkeä. Näihin "ennustuksiin" uskokoon ken tahtoo, emmekä voi pelata kuin niillä korteilla mitä meille on annettu. Mutta ahdistukseen on turha vaipua.

Tämä pariviikkoinen on vielä lyhyt aika, minkä pandemian läsnäolo on nyt meitä suomalaisia suuremmasti herätellyt. Helppo minunkin on vielä hehkutella miten ihanaa introvertin aikaa tämä onkaan: ei tarvitse osallistua. Mutta palataan asiaan myöhemmin, kun karkit kaapista on syöty ja vessapaperi loppunut.

Hitaasti viisaammat ajatukset

Kirjoitin pitkästä aikaa ihan perinteisen kirjeen. Käsi taipui melko kankeasti ja jälki oli järkyttävää. En tiedä, saiko vastaanottaja mitään selvää, mutta ajatus oli kaunis. Sillä periaatteella lähtee vielä nykyiset joulukorttimmekin, tulee ajateltua vastaanottajaa edes kerran vuodessa. Hitaammin. Pidempään. Muistellen menneitä, tapaamisia ja tapahtumia.

Lehdessä joku nuori kivijalkakustantamon perustaja muistutti, että syvimmät (viisaimmat) ajatukset syntyvät hitaasti. Miten täydellä sydämellä voinkaan allekirjoittaa tuon. Tänä nopeiden viestien aikakautena löydän syvimmät ajatukseni rauhoittumalla ja hiljentymällä, kaivelemalla sisintäni. Voiko olla, että sitä nykyihminen ei osaa, tai uskalla tehdä? Ja mitä voikaan tuon mukaan päätellä nopeiden viestien sisällöstä?

Itse asiassa tunnen olevani välillä hukassa, jos elämä äityy liian kiireiseksi tai sosiaaliseksi. Olen introvertti ja akkuni latautuvat hiljaisuudessa.

Olin kerran kuuntelemassa luentoa, jossa Ylen mikälie-strategiakehittäjä kertoi yleisradion tulevaisuuden ohjelmistosuunnitelmista ja teknologiasta, jolla pyritään täyttämään ihmisen elämän joka mikrosekunti. Kauhistelin mielessäni tuota ajattelutapaa, jossa kone tunnistaa – tai on tunnistavinaan minun tarpeeni ja täyttämään ne niillä ohjelmilla jotka kuvittelee minua kiinnostavan. Siinä lähtökohta oli selvästi se, että elämä on itsessään tylsää ja sen jokainen hetki pitää täyttää ulkopuolelta tulevalla mediavyöryllä.

Samaisessa tilanteessa joku yleisöstä ihaili mahtavaa älytekniikkaa, mikä mahdollistaa heidänkin kodissaan sen, että jo viisivuotias osaa laittaa valot makuuhuoneeseen, kun sanoo englanniksi ”lights on bedroom” ja painaa nappia: kas valot syttyvät makuuhuoneeseen. Siihen hymähdin mielessäni, että voi sentään, kyllä meilläkin on älykäs koti, pitää vain painaa nappia ja valot syttyvät makuuhuoneeseen. Eikä tarvitse edes sanoa mitään.

En halua olla tuossa äly(ttömässä)-dystopiassa mukana. Se on kehittäjien mielestä varmaankin utopia, mutta minusta se tuntuu dystopialta, uhkakuvalta. En käytä enää omia aivojani, en tee omia valintoja, vaikka niin minulle väitetään. Olen osa isoa koneistoa, jossa ulkopuolelta ripotellaan ruusun terälehtiä niille poluille, joita minun toivotaan kulkevan. Vakuutetaan, että saat itse valita ja vaikuttaa. Pöh. Minun elämäni ei ole tylsää enkä tarvitse siihen jatkuvaa ulkopuolista ohjausta.

   

Osaan olla hiljaa ja haluan kävellä kuin dressmanin miehet – hitaaaaassssti.