Koukussa kädentöihin

Rupesin koukkuamaan keittiön tuoleihin uusia selkänojan pehmikkeitä. Entiset ovat valkoista trikookudetta, ja jotkut niistä ovat jo käytössä sen verran mustuneita, ettei pesukaan pelasta. Koukkuaminen tukevasta trikoosta ei ole ihan kevyttä hommaa, mutta kun jälki näyttää taas niin mukavalta, jäin yhtenä iltana katselmaan työni tulosta ja kommentoin ääneen vieressä istuvalle lähi-ihmiselle, miten suurta tyydytystä voikaan oma kädenjälki tuottaa.

Tuosta kommentista kirposi lähi-ihminen ajatuspyörä käyntiin:

"Käsillä tekeminen, taiteellisen ilmaisun tai muun ns. luovuuden - olkoon se arkistakin - perusluonteeseen kuuluu suuri tyydytyksen tunne työn tuloksesta. Tulee järjestystä kaaokseen. 

Kyseessä täytyy olla ihmisen kahtalaiseen perusolemukseen liittyvä tarve. Henkinen ja sielullinen, aineeton persoona tarvitsee manifestaationsa, toteutumansa tai suorastaan julistuksensa fyysisessä, aineellisessa maailmassa. Minä olen tässä, minä olin tässä, minusta jäi jälki. Minä paransin jotain olemassaolevaa, olkoonkin että vain hetkeksi. Katoavan pienen ajan minä olin tässä ja sain näkyviä tuloksia aikaan."

Käden ja aivojen yhteistyön merkityksestä olen kirjoittanut ennenkin. En noin yleviä sanoja, mutta tiedostaen kädentyön merkityksen. Se on yhä olemassa.

Moninaiset kausityön tunnelmat

Musta marraskuu ei minua yleensä ahdista. Menneen kesän jälkeen olen sitä oikein odottanut. Kesä/kausityöni hautausmaan puutarhurina oli ristiriitaisuuksien jakso, täynnänsä mielialojen vaihtelua työympäristön kauneuden nauttimisesta jaksamisen tuskailuun. 

Olen yrittänyt punnita sen työn eri puolia. Itsenäinen työskentely sopii minulle, mutta löysin yllättäen itsestäni myös sosiaalista kanssakäymistä kaipaavan puolen. Olihan toki välillä työntekijäkokouksia ja jopa mukavasti sujunut syysristely. Silti välillä olisi ollut mukava, jos olisi ollut työkaveri vierellä vaihtamassa mielipiteitä jonkin asian suhteen.

Ja kuitenkin. Sain tehdä työni omaan tahtiin, parhaaksi näkemässäni järjestyksessä, pitää ruokataukoni silloin kun nälkä sitä vaatii, ottaa rennommin kun päivän työt on tehty. Ja olihan työ välillä palkisevaakin. Hautausmaalla vierailijat silloin tällöin kommentoivat kiittävästi ja monesti kävijät heilauttivat kättään jo tuttavallisesti tervehtien. Saattoivat pysähtyä juttelemaan pidemmästikin, hautausmaa on monille tärkeä paikka. Avasin kirkon niille, jotka halusivat sinne kurkistaa, ja muutaman kerran sain pistää sanomakellot soimaan.

Pitkän hellejakson aikana keksin uimapaikan kotimatkan varrelta. Mikä oli sen nautinnollisempaa kuin pulahtaa virkistävään veteen työpäivän päätteeksi. Ihanaa.

Mutta viimeiset kituviikot koettelivat. Vai olisiko ne alkaneet jo heti viikon kesälomani jälkeen. Laskin viikkoja ja päiviä, koska tämä loppuu. Miksi näin, mietin. Aikaiset aamut ja pitkä työmatka kai ovat niitä miinuspuolia. Kuten lokakuun pimeät aamut - varsinkin jos samaan aikaan satoi ja tuuli. Uh. Työ koetteli myös fyysisesti, mutta sen toinen puoli taas on hyvä kunto ja paluu normaaliin painoindeksiin. :)

Yritin kuitenkin jättää jälkeeni positiivisuuden viestin. Jos satun olemaan siellä myös ensi kesänä. En haluaisi heti aloittaa työtä tuskastuneena. Ehkä alkanut ´talviloma´ huuhtoo kaikki väsymyksen rippeet ja pystyn taas odottamaan kevättä.

Viimeisenä päivänä keräsin marjoja lähes maahan asti notkuvista pihlajista. Ja tein elämäni ensimmäiset pihlajanmarjahyytelöt, maukkaalla menestyksellä. Vähän noin niinkuin korvikkeeksi sille, että mustikat ja puolukat jäivät tänä vuonna metsään...

Syksyn satoa: omenahillo, pihlajanmarjahyytelö ja kvittenimarmeladi.

Minttulakritsimatto ja helppo käyttöliittymä?

Kangaspuiden äärellä tekee oivalluksia. Kun on pitkään työelämässä ollut naimisissa tietotekniikan kanssa, sen teknisten haasteiden, uudelleenpäivitysten, salasanojen ja kirjautumisten kanssa, niin suurta mielihyvää tuntee, kun voi tehdä jotain ilman kaikkea tuota säätämistä. Kangaspuilla. Tai no. Säätämistä ja säätämistä, sitähän kangaspuilla kutominen nimenomaan on, aluksi. 

Loimen luomisen (mikä on oma prosessinsa eri välineellä) jälkeen se pitää siirtää puihin ja saada säädettyä suunnilleen oikeaan leveyteen, niisittävä ja pisteltävä pirtaan. Tämä vaihe vielä menettelee. Sitten alkaa se varsinainen säätäminen. Sidonnat ylä- ja alavälittäjiin sekä polkusiin. Ihan täyttä varmuutta en ole vieläkään saanut, mistä narusta pitää kiristää ja mistä löysätä saadakseen täydellisesti avautuvan viriön. Joten kuten sain sen onnistumaan niin, että itse kutominen sujui moitteetta.

Mutta ero säätämisessä tietotekniikkaan verrattuna on siinä, että voin tehdä sen itse. Eikä minun tarvitse miettiä uutta salasanaa joka kolmas kuukausi. Eikä pyytää it-tuelta lupaa asentaa koneeseen jotain uutta. Eikä kiroilla sen takia, että kone jumittaa tai "tekee" jotain, mitä en tahdo sen tekevän. Tässä voin vain katsoa peiliin. Ja kiroilla pelkästään omia aivojani ja käsityskykyäni, sillä kyllä sekin joutuu koetukselle, kun yritän opetella eri sidosten sielunelämää. Mutta se on oma lukunsa.

Ennen kaikkea kuitenkin: en tarvitse enää koskaan uutta konetta - tämä kestää minun eliniän, ja vielä sukupolvia minun jälkeenikin.

Trikoo-juuttinarumatto sai nimekseen Minttulakritsi.

Puiden äärellä

Lähi-ihminen on viettänyt moninaiset flow-hetket mättämällä viimekesäisiä klapeja liiteriin, ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Seuraavat koivupölkyt odottavat jo halkojaa, kunhan pakkanen ja talvi hieman hellittävät. 

Omat "puutyöni" ovat tänä talvena keskittyneet kangaspuiden äärelle. Käsittääkseni samasta flowsta on kyse siinäkin - jotain tekemistä käsillä ja jotain kuunneltavaa korville. Ihan mahtavaa arjen rentoutumista, jonka tuloksena syntyy myös jotain hyödyllistä tai käyttökelpoista.

Viime joulun tienoilla syntyi shaali omilla pienillä kangaspuilla.

Sitten kävin Taitokeskuksessa kutomassa kuderipsi-maton.

Ja viimein sain omatkin mattopuut - flow jatkukoon!