Meinaa lähteä ihan lapasesta tämä harrastusten kirjo. Onhan se tietysti hyvä, että kun työ-/opiskeluelämä ei nyt tarjoa parastaan, niin ainakin kaikkea mielenkiintoista tulee eteen harrastusrintamalla. Olen ottanut askeleen taaksepäin. Siis kohti perinteitä. Sillä lähi-ihmisen sisko toi ISON säkillisen kerittyä lampaanvillaa. Aikani ihmeteltyäni pistin villat pienissä erissä likoon ja kuivattelin päivätolkulla. Lanoliinin ja lampaankakan tuoksut ovat kuin suoraan jostain esihistoriallisesta ajasta. Ehkä noin kaksikolmasosaa villasta on nyt pesty ja kuivateltu - täytyy antaa välillä tilaa oikeille pyykeille...
Seuraava vaihehan on karstaus, jolla silotellaan sekaiset kuidut samansuuntaisiksi. Sitä olenkin viime aikoina luullakseni ihan menestyksellisesti opetellut. Hitaanpuoleista hommaa, mutta mikäs kiire tässä.
Oikealla on karstattua villaa, karstojen alla käsittelemätöntä.
Jos haluan näistä villoista lankaa, täytyy opetella kehräämään. Mutta ihan heti en ajatellut siihen tarttua. PAITSI JOS...
Paitsi jos innostun KUTOMAAN vaikka shaalia (miten se kirjoitetaan, sh?) omista langoista. Ne pitäisi tietysti myös ensin VÄRJÄTÄ. (Tiina neuvoo sen...). Nimittäin käsityökeskuksessa oli joku MIES aloittanut ison shaalin kudonnan omista kehräämistään villoista. Näytti hyvältä. Sitä paitsi sain viimein omat kangaspuut. Kyseinen käsityökeskus möi muuttopuuhissaan vanhoja tarpeettomia tavaroita, mm. yhdet ns. salonkikangaspuut. En voinut olla ostamatta - kun halvalla sai.
Enhän osaa edes loimia laittaa ja siksi pitää mennä kurssille. Puut sentään sain koottua, vanha palapelin rakentaja kun olen. Eikä se ollut edes vaikeaa. Mutta mutta. Mitenkäs tätä kaikkea ehtii ja kerkiää?
Kesällä syntyi kuitenkin Kuralan Kylämäen kokeiluverstaalla pari pientä mattoa. Toinen sai jo kodin ystävän keittiöstä.
Sukankudontakin saa välillä uusia tuulia, kun lähi-ihminen innostuu
suunnittelemaan. Jo aiemmin toteutetut ruutusukat saivat jatkoa, nyt
kirjaimilla leikittelevät design-sukat ovat ainoat toistaiseksi. Vähän
työläitä toteuttaa. Kuten aina lähi-ihmisen tekeleet, eivät ne ole
mitään yksinkertaisia.
Yksinkertaisia ovat sitten omat design-sukkani, mansikkaiset sukat ja lapaset lapsenmielisille.
Ja mitä tulee viulunrakennukseen. Se jatkuu ja jatkuu vaan. Ihan hyvä, että sille on varattu (ja kalliisti maksettu) yksi ilta viikossa, muutenhan se jäisi kaiken tämän muun touhuilun jalkoihin. Kansi on saanut muotonsa ja paino on 80, 7 g. Sen verran se pitääkin olla ennen f-aukkoja, jotka ovat seuraavaksi vuorossa, kunhan saan vielä sisäpuolen hiottua priimakuntoon. Nyt se muistuttaa lähinnä naisen selluliittista reittä, sileä päällisin puolin, mutta muhkuroita täynnä.
Kannen koristenauhat olivat haasteelliset, eikä niiden upotus onnistunut ollenkaan niin hyvin kuin pohjassa. Kuten kuvasta näkyy, nauhan uraan jäi koloja. Ja kuusipuun kiusalliset syyt veivät puukkoa väkisin niin, että joka kohdassa kaari ei ole kovin muotopuhdas. Mutta olisiko tämä sitä kädenjälkeä, josta käsityö tunnetaan?
Minihöylänkin kanssa tulin viimein toimeen. Kannen sisäpuolen kovertamiseen oiva työkalu.
Syksy siis jatkukoon moninaisten harrastusten ja kädentöiden parissa. Siksi onkin ihanaa, että tulee pimeä vuodenaika ja talvi peittää alleen ulos houkuttelevan puutarhan. Vaikka eihän syystyöt vielä ole sielläkään tehty. Mutta siitä joskus toiste.
