Uudet saappaat ja puutarhurin identiteetti

Ostin uudet saappaat - varret ihanaa pehmeää neopreeniä. Niistä minun pyöräilijän pohkeeni pitävät! Ja jo vahvistui puutarhurin identiteettini huimin askelin. Ihanassa sumuisessa maisemassa astellen. Pienestä on ihmisen onni kiinni. Pienistä hetkistä. Niistä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Kansikuusi soikoon

Viulukin on edistynyt pikku askelin, hiljalleen. Kuusi onkin haastava materiaali - pehmeä kaivertaa, mutta kinkkinen lohkeamaan, jos yrittää yhtään kaivertaa väärään suuntaan. Ihan meinasi hermo mennä - mutta tässä nyt ollaan. On aika ruveta kaivamaan koristenauhalle uraa.

Kannen muoto kutakuinkin hyväksyttävä.  Ei kovin muodokas, mutta tällä mennään.

Viimeinen silaus reunoille tässä vaiheessa.

Urapiirturilla merkit koristenauhan uraa varten.

Ja eikun uraa kaivertamaan. Työkaluja piisaa...

Tällä välin liimattiin myös valmis pohja kehikkoon.

Edistyminen ei ole huikeaa, mutta aina välillä käväisee tunne, että ehkä tämä vielä joskus valmistuu.

Cucurbita pepo ja muut hauskuudet

Nyt kun puutarhuriopinnot ovat sujuvasti lähteneet käyntiin, on myös kasvien tunnistus ja tieteellisten nimien pänttääminen alkanut. Mutta ymmärsin tänään, että kyllä niiden opetteleminen on tärkeää, mieluummin yhden kerran jollakin kielellä, jota sitten ymmärretään joka maassa, kuin että opettelisi mahdollisia tilauksia varten nimet saksaksi, hollanniksi, tanskaksi, espanjaksi... ja mistä niitä taimia ja siemeniä sitten ikinä tilataankin.

Ensimmäinen tentti on vihanneksista, ja läpikäydessäni kasvilistaa mietin samalla omaa suhdettani kyseiseen kasviin. Kasvimaaltamme nimittäin löytyvät tänä kesänä ainakin Daucus carota subsp. sativus, Pastinaca sativa ja Lactuca sativa (Crispa-ryhmä). Kasvihuoneesta lisäksi Solanum lycopersicumia montaa sorttia ja lavasta Cucurbita pepoa sekä vihreänä että keltaisena. Itsekseen on uuteen yrttimaahan ilmestynyt ilmeisesti myös Cucumis sativus - en todellakaan ole sitä kylvänyt - mutta selitys täytyy liittyä omasta kompostista saatuun multaan. Siellä on siemenet säilyneet niin hyvin, että lähtivät kasvamaan. Kuten myös pari Solanum lycopersicumia. Ja tämä on tosi.

Pisum sativum kasvoi huonosti ja joku kävi sitä syömässäkin, mutta muutamia palkoja sain syödä itsekin. Phaseolus vulgarista (var. nanus) en sen sijaan kasvattanut ollenkaan. Rheum rhabarbarum tekee jo toista satoaan, sehän nousee yleensä keväällä ensimmäisenä. Raphanus sativus (Radicula-ryhmä) olisi kivaa pikkunaposteltavaa alkukesästä, mutta jostain syystä se jää aina kylvämättä. Brassica napus subsp. napobrassica ja Brassica rapa ovat myös kaaliperhosten suosikkeja, joten kokeilematta ovat nekin. Rakuunan kanssa lähi-ihminen tosin tekee niistä maukkaista ruuan lisukkeita ja ne sopivat myös osaksi juuresmuusia.

Brassica rapa Pekinensis-ryhmä on kehno salaattiaines, mieluummin raikasta salaattia saa Lactuca sativa Capitata-ryhmän aineksista tai Lactuca sativa (Crispa-ryhmä) sellaisenaan. Iltanäkkärin päälle paprikanmakuista tuorejuustoa ja pala Capsicum annuumia. Nam.

Lähes jokaisessa lähi-ihmisen tekemässä kasvis-Wokissa on edustettuna ainakin Allium Cepa (Cepa-ryhmä), Allium sativum, monesti myös Allium schoenoprasum ja Brassica oleracea (Italica-ryhmä) sekä ehdottomasti Cucurbita pepo! Silloin tällöin myös Brassica oleracea (Botrytis-ryhmä), Allium porrum sekä Apium graveolens (Dulce).

Oliko tässä jo brassailua tarpeeksi? Ehkä vielä tämä viiden pisteen nimi: Beta vulgaris subsp. vulgaris var. conditiva. Ainakin ystäväni ja entinen työtoverini Päivi tykkää siitä tehdyistä ruuista.

Solanum lycopersicum = sudenpersikka

Loikkausmietteitä ja rajattomia lapsia

Meillä oli hääpäivä eikä keksitty mitään huikaisevaa, mihin nykyinen köyhäily olisi antanut myöten. Varasimme extempore piknik-risteilyn - sen älyttömän keksinnön, jossa matkustajat seilaavat laivalla edestakaisin päivän ajan käymättä ollenkaan maissa. Hm.

Laivan lähtöä odotellessa tapasin vanhan työkaverini, joka tätä nykyä asuu Maarianhaminassa. Oli palailemassa lomalta kotiin ja töihin. Kuulin ihanasta työyhteisöstä, ihanista töistä ja asiakkaista - eikä ikärasismia ollenkaan.

Maarianhaminassa valuessamme laivanvaihtokuiluun ehdotin lähi-ihmiselle, että voisimme loikata Maarianhaminaan! Hän hymähti, että 'niin, voisimme vedota kaltoin kohdeltujen graafikoiden epäinhimillisiin oloihin Turun työmarkkinoilla, ja anoa, että perinteiset printtigraafikot saisivat vielä viimeiset vuotensa toteuttaa luovuutensa tuotoksia rauhassa'. Lojaaleina 'kotimaatamme' kohtaan siirryimme kuitenkin karjalauman mukana takaisin päin lähtevään laivaan.

Köyhäilybudjettimme saneli myös sen, että olin varannut vain buffet-illallisen. Tajuttuamme, että jouduimme keskelle lapsiperheiden kaaosmaista ja meluavaa ruokailuhetkeä sekä maistettuamme laivan hanaviiniä olimme putoamaisillamme epätoivon kuiluun. Rauhoitin oman tilanteemme pyytämällä tarjoilijan paikalle, ja lähi-ihminen neuvotteli parempana viiniasiantuntijana meille pullon laadukkaampaa juotavaa - eri maksusta tietenkin. Sitten vain keskityimme nauttimaan hyvistä pöytien antimista - sillä niissä sinänsä ei ollut mitään vikaa ja tarjonta oli monipuolinen.

Ajattelin ensin myös kirjoittaa tulikivenkatkuisesti lapsiperheiden pallohukkaisista oloista. Mutta viereisen pöydän rajaton pikku häirikkö sai lopulta ehkä lieventävän selityksensä kuultuamme vanhempien vakavan keskustelun yhdessäpysymisen vaikeudesta. Silti - yksikään silmiini osunut alle kouluikäinen lapsi ei syönyt ruokaansa rauhallisesti ilman heilumista, huutamista ja ruualla leikkimistä. Vasta istumaan oppineille sen jotenkin suon, heillä on vielä opettelemista ihan motoriikkansakin kanssa. Mutta hieman isommille soisin jo jonkinlaisia käytöstapoja. Anteeksi kaikki lapselliset ihmiset, jos yleistän liikaa! Laivan rauhaton ympäristö oli varmaan omiaan korostamaan lasten levottomuutta.

Emme siis loikanneet Maarianhaminaan. Ja söimme vatsamme täyteen maittavaa ruokaa. Emmekä menettäneet hermojamme. Päiväkin sujui lopulta nopeasti, sää suosi, ja laivalta ostetut tuliaiset riittänevät pitkälle. Mutta lähi-ihminen on jo pariin kertaan muistuttanut, että jos vielä menemme laivalle, syömme a'la cartessa. Tuo ääneen lausuttu toteamus minun olisi pitänyt saada nauhalle.

Ääni, kirja ja äänikirja

On muutama ihana, halpa ja turvallinen tapa "olla hetkiä pois tästä maailmasta". Paneutua joko itse äänen tuottamiseen – siis laulaen tai soitellen, syventyä lukien hyvään kirjaan tai kuunnellen ÄÄNIkirjaan. Viimeksi mainittu on erityinen suosikkini. Samalla kun seuraa luettua tarinaa (perinteinen kannettava cd-soitin taskussa ja korvalaput korvilla), voi käsillään tehdä vaikka jotain käsityötä, kitkeä kasvimaata tai kuten viime päivinä poimia mustikoita lähimetsästä. Tuo muuten melko yksitoikkoinen puuha on äänikirjan myötä muuttunut hyötymatkaksi jonnekin mielikuvien maailmaan. Ja tuloksena on sinertävien sormien lisäksi mustikoita pakastettavaksi asti. Kunhan lähi-ihminen on ensin tehnyt kardemummaisen mustikkapaistoksensa...

Otso ja outo Pappa, osa 1: Ensitapaamista odotellessa

Lähi-ihmistä oli varoitettu. Tai kiltimmin sanottuna valmistettu siihen, että eteen saattaisi tulla tilanne, jossa hänelle jouduttaisiin antamaan ihan uusi titteli. Sopisiko vaikka Pappa? Pappa! Lähi-ihminen hyväksyi tittelin muitta mutkitta ja riemusta kiljuen.

Mutta hän sentään sai tietää siitä etukäteen. Toisin kävi Edu Kettuselle, joka eräänä päivänä sai vain puhelinsoiton pojaltaan, että nyt meitä on täällä kolme. Tiedon saadessaan Edu oli kolmen viikon kiertueella ja harmitteli, ettei ehtisi uutta tulokasta näkemään. Tuore isä kuitenkin totesi lakoonisesti, että 'kyllä sä ehdit sitä näkemään, me joudutaan ilmeisesti pitämään se.'

Lähi-ihminen tiesi, että jonain päivänä hän saattaisi pikkupojan silmissä olla vähän... hassu... persoonallinen... outo (- toivottavasti kaikella rakkaudella kuitenkin). Siksi hän ajatteli valmistaa tulokasta siihen jo etukäteen. Pikku-Otso alkoi seikkailla lähi-ihmisen mielikuvituksessa yhä useammin, ja Outo Pappa kuulosti sopivalta sointiparilta Otsolle, joka sekin tässä vaiheessa oli vielä työnimi.

Mutta Otsopa antoikin odotuttaa itseään. Hän vähät välitti lasketuista ajoista ja varmasti jo äidin hartaasta toivomuksesta päästä eroon kengurupussistaan. (Siellä oli kuitenkin niin mukavaa ja lämmintä, ehtii sitä vähemmälläkin...) Mutta lekottelu mukavissa olosuhteissa loppui käynnistettyyn synnytykseen, monituntiseen ponnisteluun ja lääkäreiden ja kätilöiden kovakouraiseen vihjailuun, että olisi korkea aika tulla ulos ja aloittaa tämä ajan hangessa taapertelu. Ja olihan Otson annettava periksi, kai sitä sitten pitää katsoa, mitä tuolla toisella puolella on...

Mutta kun ei oo kielipää...

Puutarhuriopinnot ovat ovella. Hyväksymisilmoituksen mukana tuli jo kotitehtäviä. Tai hienosti nykytermillä: etätehtäviä. Kertaa kasvibiologian perustietoja: miksi yhteyttäminen on kasville tärkeää ja mitä siihen tarvitaan ja mitä siitä vapautuu? Miksi soluhengitys on kasville tärkeää? Mitä haihtutuksessa tapahtuu? Mitä osmoosi tarkoittaa? Hm. Olenhan nuo asiat varmaan joskus kuullut, mutta, mutta... Onneksi tänä päivänä on internet! Tämä paholaisen keksintö lienee tässä kohden loistava apuri.

Etätehtävien lisäksi tuli noin 70 kasvin lista, jotka pitäisi opetella tunnistamaan ja nimeämään sekä suomeksi että mielellään myös latinaksi. (Ja tämä vain näin aluksi, lisää tulee opintojen edetessä.) Apua! Kun en koskaan ole ollut mikään kielinero. Lähi-ihminen kiikutti heti löytämänsä kirjan Latinaa puutarhureille riemullisena, että voi jotenkin tukea opiskeluani. Liikuttavaa. Kirja on kaunis ja sitä on kiva selailla. Ja onhan ne tieteelliset nimetkin jotenkin hauskoja. Harry Potter -elokuvistakin voi saada jotain vinkkiä lausumiseen... (Lohdutuksena kuitenkin tieto, että tentin läpäisee rimaa hipoen, jos tunnistaa kasvit ja tietää suomenkielisen nimen.)


Opintojen aloittamisesta kilpailee nyt kuitenkin myös mahdollisuuksien rajoissa oleva työpaikka. Siitä ei tässä vaiheessa sen enempää, tänä päivänä hakijoita on kuitenkin kymmenittäin. Mutta olen iloinen, että syksyllä jotain uutta joka tapauksessa alkaa. Nyt nautin kesästä, opettelen kasveja ja varsinkin kuvaan niitä.

Tulppaani

Varjohiippa

Kevätesikko (Primula veris)

Pikkutalvio (Vinca minor)

Kevätvuohenjuuri (Doronicum orientale)

Vuorenkilpi

Tyhmentääkö tekniikka?

Seuraavat ajatukset ovat suoraan poimittuja radion Yle ykkösen tiedeohjelmasta 28.4., jossa toimittaja Leena Mattila haastatteli valtiotiet.lis. ja tietokirjailija Jaana Venkulaa. Teemana oli minunkin sydäntäni lähellä oleva aihe aivojen ja käden yhteistyöstä. Ilmeisesti ohjelman innoittajana oli kaunokirjoitus, jonka poisjättämistä kouluopetuksesta suunnitellaan.

"Jo muinaiset kiinalaiset ovat ymmärtäneet, että käsien käytöllä on hyödyllisiä vaikutuksia aivojen toimintaan. (Mutta sitä eivät siis meidän koulupäättäjät ymmärrä - kirj.huom). Erityisesti yläraajojen kaikenlainen motorinen harjoitus (käsityöt, veisto, kuvaamataito, kaunokirjoitus, ym.) on hyväksi aivojen kehitykselle. Nimenomaan kaunokirjoituksen käyttöä on tutkittu ja huomattu, että varsinkin kursiivikirjoittaminen, jossa kirjaimet vedetään yhteen - ei tekstaten - aiheuttaa aivoissa erittäin monenlaisia yhteyksiä. Visuaalinen aisti, tuntoaisti, motoriset taidot sekä pitkäaikaismuisti kehittyvät.

Ideoiden tuotantokyky lisääntyy ja kirjoitetun ymmärtäminen paranee silloin, kun se tehdään käsinkirjoittaen (kaunokirjoituksella!). Kun oikea käsi tekee eri asiaa kuin vasen, aivoissa syntyy ihan erilaisia yhteyksiä kuin tietokoneen näppäimillä, jolloin motorinen liike on ainoastaan painamisliike.

Norjalainen tutkija Anne Mangen on myös kysynyt, miksi niin vähän on tutkittu sitä, mitä ihmiseen vaikuttaa se, kuinka ihminen toimii opiskellessaan. Yleisesti ajatellaan, että mitä aikaisemmin oppii käyttämään tietokonetta, se paremmin lapsi/nuori oppii. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on verrattu, kuinka paljon ihminen muistaa 30 minuutin jälkeen tai viikon jälkeen luennosta. Tietokone tarkentaa ja nopeuttaa kyllä tiedon taltioimista, mutta päähän ei jää mitään. Kaunokirjoittaen ihminen ehtii kirjoittaa harvempia sanoja, ja joutuu muokkaamaan käsitteitä, jolloin muistitulos on parempi. Ei kannata siis kirjoittaa ylös mitä luennoitsija sanoo, vaan mitä siitä tulee mieleen.

Ihmisellä on paljon tietoa, mutta ei taitoa. Luova prosessi ei etene niin, että asetetaan tavoitteita ja raameja vaan kaaoksesta järjestykseen. On tehtävä työtä eikä odotettava inspiraatiota. Ihminen on vieraantunut itsestään, elämästä tulee ikävää ja masennumme. Todellisuudesta vieraantuminen on meidän aikamme pulma, mutta myös omista ajatuksista irrottautuminen (some, fb...). Jatkuva tietokoneen käyttö ei kehitä aivoja, kun se moniulotteinen tekeminen puuttuu. 

Silloin kun ihminen tekee käsillään jotain sellaista, mikä evoluution historiassa on taannut hengissä säilymisen (laittaa ruokaa, rakentaa majaa, tiskaa, korjaa autoa...), se käynnistää motorisen keskuksen aivoissa - nimenomaan silloin, kun vasen ja oikea käsi tekee eri asiaa. Motorinen keskus on yhteydessä emotionaaliseen keskukseen, jossa alkaa erittyä mielihyvähormoonit. Tämä "mylly" on yhteydessä ihmisen korkeamman asteen päätöksentekoon ja ajatteluun sekä vaativaan ongelmanratkaisuun. Maailmanlaajuinen masennus johtuu siitä, että emme tee enää konkreettisia asioita, jolloin tämä kehä jää käyttämättä. Aivoissa ei synny niitä yhteyksiä, jotka tuottavat mielihyvää. (Tutkija Kelly Lambert).

Lapsen pitäisi pienten ongelmanratkaisujen kautta tulla rokotetuksi masennusta vastaan. Lapsesta asti tulisi oppia näkemään omien tekojensa seuraukset. On tärkeää tehdä myös vastenmielisiä asioita. Mitä vastenmielisempi tehtävä on suoritettu, sitä suurempi on mielihyvä sen jälkeen (esim. oman huoneen siivoaminen). Lasta on ohjattava kohtaamaan vaihtelevia tilanteita eikä opettaa avuttomaksi.

Meillä ei ole muuta kuin tämä hetki. Tulos ja loputon tavoitteiden asettaminen ovat tuhoisia! Jokainen hetki vahvistaa jotain taitoani: jos pilkkaan, vahvistan pilkkaamisen taitoani. Yksinkertainenkin työ hyvin tehtynä pitää meidät tässä hetkessä."

No, ehkä koko maailman masentuneisuus ei sentään johdu käsillä tekemättömyydestä...? Vai johtuuko? Mustavalkoista tai ei, mutta minusta kuulostaa niin hyvältä, että halusin kirjoittaa ko. tutkijoiden ajatukset talteen. Käsinkirjoitetuista muistiinpanoista muuten.

Putkiremontista ja puutarhatöistä

Keskellä putkiremppaa on vähän pallohukkainen olo. Yöllä herätessä ei tajua, miten päin sänky on, ja yrittää mennä vessaan läpi peilioven. Pääasiassa huoneet ovat kuin muuton jäljiltä, ehkä pahemminkin. Olohuoneessa on polku, jota pitkin pääsee nojatuoleille, että edes illan tv-rutiinit voisivat olla ennallaan. Mutta onneksi tätä kestänee vain viikon, niin ainakin näppärät nuoret remppakallet lupailivat.

Työkokeilu puutarhalla on ollut sen verran antoisaa, että pistin juuri hakemuksen alan oppilaitokseen. Ennenkuin kadun. Tänään kotiin tullessa jopa mietin, että milloin viimeeksi olen tuntenut tällaista iloa ja tyytyväisyyttä työpäivän jälkeen. En muista. Voihan tämä olla uutuuden viehätystäkin, ja sitä että tässä työssä näkee kättensä jäljen. Mutta sehän se onkin palkitsevaa - näin käsityöläiselle.

 Työhuone tomaatintaimien aikaan.

Mattoilua – mattoiloa

Niin tuli taas tehtyä pari iloista mattoa. Värikkään nimi on Emäntä ja Isäntä, punaisen Päivin pinkki. Tilaaja valitsi värit ja hankki kuteet, tekijä antoi mennä vähän mutu-tuntumalla, lopputulokset kaiken kaikkiaan aika hauskat. Ainakin emäntä ja isäntä tuntuivat olevan tyytyväisiä. Oli tekijä itsekin. 

Viilaten ja höyläten

Viulun pohjapuu alkaa olla valmis. Viimeiset viilaukset sananmukaisesti eli ulkoreunan pyöristys. Tämän jälkeen pohjan voisi liimata kehykseen. Mutta palaamme siihen vaiheeseen, kunhan pohja on ensin ollut kuukauden verran työväenopiston kevätnäyttelyssä. 

Sillä aikaa kun pohja on kaikkien ihailtavana opiston ikkunavitriinissä, pääsenkin aloittamaan kansipuiden käsittelyn. Tässä vielä melko neitseelliset, tosin jo tasoon höylätyt puut. Vielä viimeistellään reunan suoruus ja sen jälkeen ne liimataan yhteen. Kansipuut ovat kuusta, sen käsittely on taas erilaista kuin pohjan, joka on kauniisti loimuavaa vaahteraa.

Ammattimaisella (opettajan) höylällä on ilo työskennellä. Läpinäkyvän ohuita lastuja - eikä töki yhtään tottumattomankaan käsissä. Taas kerran tuntee hyvien työkalujen merkityksen.

Valohoitoa ja tarkkuusmittoja

Aurinko paistoi suoraan sohvalle. Tietäähän sen, miten siinä kävi. Asetuin pitkälleni nauttimaan kokovartalovalosta ja lämmöstä. Joko auringon tulokulma olisi sitä luokkaa, että ihoni synnyttäisi D-vitamiinia? Mutta mahtaako sitä tulla ikkunan läpi? No, vaikka ei tulisikaan, niin ainakin valohoito oli taattu. Oi miten odotankaan taas kasvavaa pirteyttä.

Viulunrakennuksen kilpavarustelu jatkuu. Jotta voisin edes hieman edistää hitaanpuoleista edistymistä kotosalla, hankin kuitenkin sekä paksuusmittarin että tarkemman kirjevaa'an. Pohjapuun paksuus lähentelee oikeaa, tällä hetkellä paino on 128 grammaa - tavoitteena 115-120 g. Mutta miten nämä varovasti höylätyt ja siiklityt lastut painavatkin niin vähän, niin vähän. Tavoitteena olisi kuitenkin saada pohjapuu valmiiksi kevään aikana, että ehtisin vielä aloittaa kannen tekoa.

Tässä vaiheessa pohjaa myös koputellaan ja kuunnellaan mitä säveliä sieltä löytyy. Sen jätän kuitenkin niille hifistelijöille, joiden korva on tarpeeksi harjaantunut...

Aina sitä on joku Ihminen

En olisi ikinä uskonut sanovani ääneen, että "tulisi jo kesä". Enhän minä ole kesäihminen. Mutta niin minä sanoin eräänä harmaan sateisena päivänä, kun lumi oli taas sulanut ja muuttunut jääksi. Ja kuten aiemmin niin vankasti yritin todistaa, en ole jouluihminenkään. Enkä oikeastaan pidä koko talvesta. (Mutta se on kyllä pelkästään sen syytä, että talvet eivät enää ole talvia, vaan hankalasti määriteltävissä olevia ilmanaloja.)

Mikä ihminen minä sitten olen? Kevät- ja syksyihminen? Kyllä - kevät siinä vaiheessa, kun päivät ovat jo lämpimiä ja maa sulaa, mutta yöksi vielä pakastaa, mikä tekee illoista kirpeitä. Ja syksy - aivan kesän lopulla, kun oranssi ja vihreä käyvät vielä kilpaa, kumpi voittaa, ja lämpöä riittää yhä pimeneviin iltoihin.

Mutta vuodenajat nyt ovat niitä asioita, joihin on suhtauduttava annettuina tekijöinä. Vähän kuten koko elämään. Kaikille asioille ei vain voi mitään, ja silloin on syytä vastaanottaa tyynesti se mikä edessä on.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, 
joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, 
joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
"God grant me the serenity to accept the things 
I cannot change; courage to change the things I can; 
and wisdom to know the difference."


(Yleensä on katsottu, että rukous on peräisin teologi Reinhold Niebuhrilta, mutta sen alkuperästä on esitetty erilaisia arveluja. –Wikipedia –)