keskiviikko 4. marraskuuta 2026

Lopettamisen rituaalit

Viimeisen tämän vuoden kausityön päivänä, kotiin tullessa, ensi töikseni tyhjensin työreppuni ja kaksi kassillista varavaatteita, pohjallisia, sukkia ja muita tarvikkeita; laitoin työvaatteita pyykkiin, oman jokaisella työpaikalla seuranneen, nimelläni varustetun kahvimukini kaapin perimmäiseen nukkaan ja poistin näkyvistä kaiken muunkin töihin liittyvän. 

Ei niin että työ olisi ollut ikävää, päinvastoin, mutta viime viikkoina olin jo odottanut aikaisten herätysten loppumista ja vapauden koittamista. Jo parin vuoden ajan yhä enemmän kipeytynyt jalkani alkoi olla "ihan paskana", päivääkään pidempään ei olisi kannattanut jatkaa - jos se oli enää tähän astikaan järkevää, mutta tunnollisena työntekijänä halusin lopettaa työni kunnialla ja olla loppuun saakka.

Neljä kuukautta on kestettävä pientä epätietoisuutta, saanko nyt jo levätä ja nauttia omaehtoisesta olemisesta, käsitöiden ja askartelujen tekemisestä, rauhallisesta ulkoilusta ja kuntoilusta jaksamiseni rajoissa - vai vieläkö minulta vaaditaan suunnitelmia työllistymiseen. 

Kyllä en voi kuin ihmetellä puheita eläkeiän mahdollisesta nostamisesta 70 vuoteen - järkevämpää olisi antaa tilaa nuorille, tukea heidän pääsyään työelämään kuin väkisin vaatia kaikkia jaksamaan 70-vuotiaiksi. Tehköön ne töitä pidempään, ketkä haluavat ja jaksavat.

Mutta nautin nyt ainakin näistä muutamista hetkistä, jolloin tunnen jopa onnea siitä, että herätyskelloakaan ei tarvitse valjastaa aamuiksi, ja päiväkahvini ajankohdan saan valita silloin kun se mukavalta tuntuu. Kamala Luonto -sarjakuva loihti tämänhetkiset tuntoni kuvalliseen muotoon. Jihaa!



tiistai 27. tammikuuta 2026

Puutarhurin paikalla, puiden takana

Kun viime kesän kausityöt alkoivat lähennellä loppuaan, minua kysyttiin sijaistamaan vakituisen puutarhurin isyyslomaa. Kolme pimeimmän talven kuukautta - nielaisin pari kertaa ja suostuin. Eihän tarvitse ainakaan selvitellä työvoimaviranomaisille tekemisiään. Ja työsuhdetta jatkettiin samaan syssyyn parilla kuukaudella, kun kiinteistönhoitajakin oli pitkällä sairaslomalla. Sitten - jos Luoja suo ja tuuli on myötäinen - niin huhtikuun puolivälissä alkavat taas kausityöt lokakuun loppuun asti.

Pimeät ja kylmät talviaamut eivät minulle aamu-uniselle ole olleet tietenkään mitään herkkua. Mutta töiden määrää ei ainakaan voi valittaa. Alkusyksy ihan viime vuoden loppuun asti oli leutoa, ja ehdin vielä siivota paljon molempien hautausmaiden yleisilmettä. Pensaat on leikattu, varastot siivottu, työkalut teroitettu, linnunpöntöt putsattu. Kun talvi ja lumi sitten viimein tulivat, ovat tekemiset ulkona melko vähissä. Auraukset on ulkoistettu - ja kun lämpötila on ollut tasaisesti pakkasella, ei mitään valtavia liukkauksia ole päässyt syntymään. Olen siis lähinnä "tisurissa" *.

Ja kun nyt melkein kolme kuukautta on jo mennyt, ja katselin kalenteria jo sillä silmällä, että missä kohden voisin lomiani pitää, niin tunsin jo kevään kutkuttavan läheisyyden. Kyllä se sieltä taas tulee, ja valo voittaa.

Surun hetkiä tuli tähän alkuvuoteenkin, kun veljen aika oli lähteä. Muutenkin sekä sisarusteni että koko serkussarjan nuorimpana tajuan, miten alkaa tämä sukupolvi pikkuhiljaa hiipua. Lähtöjen läheisyys hyökyy päälle, ja elämä lyhenee kerta kerralta. Mutta sitten istun kangaspuitteni taakse, kiristän loimen ja kerään värikkäitä kuteita, ja alan paukuttaa. Mieli kaipaa tekemistä, ystävä mattoaan.



















* "Tisuri" tarkoittaa päivystäjää tai päivystysvuorossa olevaa henkilöä. Sana juontaa juurensa ruotsin kielen sanaan dejour (päivystys). Termiä käytetään erityisesti ammattikielessä, kun viitataan henkilöön, joka on vastuussa välittömästä toiminnasta. [Ai-yhteenveto]

 

sunnuntai 19. lokakuuta 2025

Surusta lauluni on tehty

Sieluni sisar ja lauluystävä on poissa. Johanna sairastui vajaa vuosi sitten - ja eilen saatoimme hänet viimeiselle matkalleen. Kävin katsomassa häntä kevään ja kesän mittaan saattohoitokodissa, ja näin sen miten sairaus vähitellen vei sanat, puheen, voimat...viimeisen kerran noin viikkoa ennen kuolemaansa hän ei enää jaksanut kuin vähän raottaa silmiään. Laulutkaan eivät häntä enää herättäneet, vain vieno hymy nousi välillä huulilleen.

Pitkin tätä kuukausien väistämätöntä matkaa mietin koko surun olemusta. Kun aikuisiässä löytää vielä sellaisen ystävän, jonka kanssa on mutkatonta olla ja joka pystyy jakamaan samoja arvoja, toiveita ja ajatuksia, on hänen poismenoansa vaikea käsittää. Silloin mieleen on tullut, onko suru itsekästä? Kun ystävä lähtee, minulla ei enää ole samanlaista laulutoveria, enkä saa hänestä enää seuraa niin musiikkitapatumiin kuin marja- tai puutarharetkillekään. Minä tässä olen menettänyt jotain tärkeää ja läheistä. Voi minua.

Johannan veli kertoi muistelmissaan, että kertaakaan Johanna ei valittanut miten hänelle nyt näin kävi. Sen sijaan hän huolehti, kuinka hän nyt tämän teki läheisilleen. Miten hän aiheuttaa surua ja tuskaa muille.

Paljon on määritelmiä surun eri vaihesta. On shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. Ja varmaan kaikki nämä sekoittuvat ja lomittuvat keskenään, ja jokaisen kokemukset ovat erilaisia. Itse en ole kysynyt suoraan: Miksi? Mutta vaikeaa on ollut käsittää, miten tämä on mahdollista? Hän ei vaan enää ole keskuudessamme. 

Ja vaikka sopeutumiseen menisi kuinka pitkä aika, se saa väistämättä ajan kuluessa enemmän tilaa. Elämä vie eteenpäin, tuo joka päivä uusia haasteita ja arkea, johon on tartuttava. Suru voi silti olla läsnä pitkään, vuosienkin ajan. Kaipaus jää varmaan ikuiseksi vieraaksi.


Kuvat: Kalle Kivelä