Viimeisen tämän vuoden kausityön päivänä, kotiin tullessa, ensi töikseni tyhjensin työreppuni ja kaksi kassillista varavaatteita, pohjallisia, sukkia ja muita tarvikkeita; laitoin työvaatteita pyykkiin, oman jokaisella työpaikalla seuranneen, nimelläni varustetun kahvimukini kaapin perimmäiseen nukkaan ja poistin näkyvistä kaiken muunkin töihin liittyvän.
Ei niin että työ olisi ollut ikävää, päinvastoin, mutta viime viikkoina olin jo odottanut aikaisten herätysten loppumista ja vapauden koittamista. Jo parin vuoden ajan yhä enemmän kipeytynyt jalkani alkoi olla "ihan paskana", päivääkään pidempään ei olisi kannattanut jatkaa - jos se oli enää tähän astikaan järkevää, mutta tunnollisena työntekijänä halusin lopettaa työni kunnialla ja olla loppuun saakka.
Neljä kuukautta on kestettävä pientä epätietoisuutta, saanko nyt jo levätä ja nauttia omaehtoisesta olemisesta, käsitöiden ja askartelujen tekemisestä, rauhallisesta ulkoilusta ja kuntoilusta jaksamiseni rajoissa - vai vieläkö minulta vaaditaan suunnitelmia työllistymiseen.
Kyllä en voi kuin ihmetellä puheita eläkeiän mahdollisesta nostamisesta 70 vuoteen - järkevämpää olisi antaa tilaa nuorille, tukea heidän pääsyään työelämään kuin väkisin vaatia kaikkia jaksamaan 70-vuotiaiksi. Tehköön ne töitä pidempään, ketkä haluavat ja jaksavat.
Mutta nautin nyt ainakin näistä muutamista hetkistä, jolloin tunnen jopa onnea siitä, että herätyskelloakaan ei tarvitse valjastaa aamuiksi, ja päiväkahvini ajankohdan saan valita silloin kun se mukavalta tuntuu. Kamala Luonto -sarjakuva loihti tämänhetkiset tuntoni kuvalliseen muotoon. Jihaa!




