sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kaulan kiemurat

Kesän vilahtaessa ohitse eteen tupsahti syksy. Taas. Mutta sen mukana tulevat jälleen harrastukset. Viulunrakennuksen yksi mukavimmista, mutta ei suinkaan helpommista vaihesta on käsillä: kaula. Olen edennyt jo keväällä siihen vaiheeseen, että pelkkä kaulanpuun pölkky saatiin sahattua sellaiseen muotoon, että aloin muokata yksityiskohtia.















Tässä lepää kaulan puupalikka, johon piirsin muodon. Sahaus jäi opettajan hommaksi, muutoin saattaisi viulu tulla turhan kalliiksi kymmenien pieleen menneiden sahausten vuoksi...

  Ja tällainen siitä sahauksen jälkeen tuli. Ei kun muotoa nykertämään.
  














Viritystappien reiät tein poran avulla. Ehkä yksi niistä harvoista vaiheista, joissa käytetään jotain järeämpää työkalua.
















Kierukan esillesaamiseksi piti tehdä myös apusahauksia...


...jonka jälkeen aloin lohkoa taltalla pala palalta.















Välillä täytyy viilata ja tarkistella suoria kulmia yms.
















Ja alkaahan se kierukka sieltä löytyä. Milli milliltä.


Symmetria on tärkeä. Kuin pullistunut korvapuusti.


Kierukan keskiosa, jossa kouru kiertyy keskisilmän ympäri, sai pisteitä opettajalta. Tässä vaiheessa. Mutta vielä sen voi moneen kertaan mämmätä....















Reunoihin tehdään viilalla myös viisteet.
















Mitä hienovaraisempaan suuntaan mennään, sitä pienemmiksi käyvät myös työkalut. Tässä kourutaltta on jo noin 4-5 mm:n levyinen. Sillä sitten pitäisi saada kierukoihin kaunis maljamainen muoto.

Työstäminen jatkuu. Mutta vaihe on mielenkiintoinen, ja etenee pikkuhiljaa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Puheitta parempi

Puutarhajuhlissa jäi tarjoilematta keittiön ylimääräinen yllätys, kun ihmisten vilkkaan seurustelun ja menemisten ja tulemisten välissä ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä – tai oikeastaan en edes tiennyt, että lähi-ihminen oli päässään hahmotellut runkoa, josta hän olisi puheen improvisoinut. Toki olisin antanut hänelle tilaa sen pitämiseen. Mutta toisaalta ehkä hyvä, että se jäi pitämättä, sillä eihän siitä mitään olisi tullut. Sen verran herkistelijä hän on. Joten patistin häntä kirjaamaan sen ylös näin jälkikäteen:

“Hyvät ystävät, tämä on kaunis päivä. Isäntäväki on onnessaan ja saa pitkäksi aikaa voimaa siitä ilosta, jota olette puutarhaamme tuoneet, ottaessanne kutsumme näin runsaslukuisena joukkona vastaan.

Olette kaikki varmasti kuulleet tarinan kahdesta hiirestä, jotka elämää ahnehtiessaan putosivat kermasammioon. Toinen niistä oli optimisti ja reipas, joten pienen poljeskelun jälkeen se oli tehnyt kermasta kiinteää voita ja hätä oli ohi.

Pari vuotta sitten kaksi pientä vanhan liiton printtigraafikkoa huomasi, että hädissään ja ahneuksissaan äkkikäännöksiä tempoileva mediamaailma sai niiden tasapainon horjahtamaan, kun ne eivät osanneet sitä kaikkein tärkeintä: olla jatkuvasti tohkeissaan, kun johtokuntien pojat tuovat uusia sähköisiä leluja ja järjestelmiä. Niinpä ne huomasivat pian olevansa kaulaansa myöten liemessä. 

Eipä aikaakaan, kun se reippaampi niistä huomasi, että virtsaltahan tämä vaikuttaa, mutta tarkemmin ajatellen typen ja fosforin suhde on ihanteellinen luonnonmukaisen elämän rakennusaineeksi. Lannoitettahan tämä on, sitä tarvitaan uuteen kasvuun aina, ja se on mukavaa. Joten minusta tulee nyt ihan oikea puutarhuri, ja tuli myös. Sitä juhlimme tänään. 

Entäs se toinen, vähän reppanampi tarpeettomaksi käynyt? Luonteensa mukaisesti se totesi, että tämä kusessa kelluminen on jotenkin niin pinnallista – minä haluan kokea tämän syvällisemmin…! 

Lainaan runoilija W.H. Audenilta paria metaforaa, kun sanon seuraavaa ( – kohta minä itken, ulkokuoreni ei murtumatta kestä sitä ladattujen tunteiden määrää, jonka runoilijan kauniisti yhteen punomat sanat voivat kantaa – ):

‘Sinä olet minulle pohjoinen ja etelä, länsi ja itä; majakka tämän maailman yllättävissä myrskyissä; lukulamppu illan tullen.’

Nostetaan malja tuolle ihanalle naiselle, rohkealle selviytyjälle, joka jaksaa kantaa toistakin!

Me halusimme järjestää tämän juhlan myös toisesta syystä: ennakkoon juhlimme nyt ystävien kanssa sitä, että 1. elokuuta meillä tulee kvartaali täyteen. ( – Pitkään kirkon viestintää tehneenä olen tottunut kirkon omaan käytäntöön, jossa kvartaalitalouden paineiden vuoksi pienten tarkistusten ja muutosten tarpeen ajanjakso on nykyisin 25 vuotta, entisen 250 vuoden sijaan!)

25 vuotta sitten me kutsuimme ystäviä ja sukulaisia häihimme käyttäen kutsussa Eeva Kilven runoa, jonka kielikuvista moni tuntuu tänään täällä puutarhassamme varsin sopivalta, olleen silloin taannoin suorastaan enteellisiä. ( – Kohta minä taas itken, niin teen aina, koettakaa kestää…)

‘Jo kauan olen ollut varovainen, / kysynyt: / – Onko tämä Jumalan lähettämä nainen(/mies)? / Nyt kysyn lisäksi: / – Onko tämä ihminen jolle tahdon / avata yksinäisyyteni veräjän / astua korpeeni, / häiritä sen hitaasti kasvanut / luonnonmukainen epäjärjestys, / nähdä sen rauhoitetut kasvit, / valonarat linnut, / jättää jälkensä sen soiselle polulle, / makuuksensa sen ruohoon, / enkelinkuvansa sisimpäni hangelle.’

Kiitos. Tänään on ilon päivä!”

torstai 6. huhtikuuta 2017

Piippukiiskinen ja Puutikki

Näin kauan pystyin vastustamaan muumimukeja. En aikonut sortua niihin koskaan. Mutta sitten näin kaupassa tuon vihreähattuisen piipputyypin - ja siitä tuli Piippukiiskinen. Hakemalla hain sopivaa paria - ja löytyihän se, vaaleanpunainen posetiivari: Puutikki, monen materiaalin käsityöläinen.
















Eräänä päivänä soitti yksi aikalaisystävistäni sylissään kasa siemenpusseja, joista riitti jutusteltavaa toviksi jos toiseksi. Sauna siinä ehti lämmetä, kun vaihdoimme kokemuksia ja kysymyksiä puolin ja toisin. Itse vielä puhelun lopuksi ennätin mainita rhododendronin kasvatuksestani, joka parin kuukauden siementen kylvön jälkeen on niin jännittävässä vaiheessa ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Kuinka paljon kastella ja kuinka paljon aurinkoa voi antaa näille hennoille elämän aluille.















Nyt niissä on sentään sirkkalehtiä nähtävissä, mutta varret ovat vielä kuin vastasyntyneen varsan jalat: eivät oikein jaksa kannattaa. Mutta elämä tekee valinnat, vahvat selviävät, minun on vain yritettävä luoda sopivat olosuhteet tässä tapauksessa. Jos näistä joskus joku selviää isoksi asti, kirjoitan siitä kokonaisen sivullisen taimenkasvatusohjeita...

Lähi-ihminen* osallistuu omalla tavallaan kasvatuspuuhiini - roudaa pöydälleni sekä käytännön puutarhakirjoja että filosofisia mietiskelykirjoja puiden elämästä, luonnosta ja puutarhanhoidosta. Jälkimmäiseen kategoriaan kuulunee Mari Mörön kirjat puutarhaelämästä, joista nyt vasta aloitin ensimmäistä: Melkein kaikki itää. Sieltä bongasin jälleen uuden termin kirjoitelmiini: aikalaisystävä. Viittaan sillä samaa vuosikertaa oleviin ystäviini, joihin edelleen tulee pidettyä yhteyttä. Lukeminen siis kannattaa aina, kuten joskus mainoslause niin väitti. Ja tietysti puutarhanhoito.

PS. * Lähi-ihmiseenhän olen viitannut jo aiemminkin. Vastaavaa nimitystä rakkahat lähi-ihmislapset Juhani Peltonen on käyttänyt kirjassaan Kirjeitä hullunmyllystäni