Maa-artisokkakeitto ja tarpeettomat nakit

Kuivatut oman maan yrtit rahisevat lähi-ihmisen kourissa, kun hän maustaa tekeillä olevaa keittoa. Autan maa-artisokkien kuorimisessa (omasta maasta nekin) ja kysäisen: Kaapissa olisi nakkeja, laitetaanko niitä? Lempeästi vilkaisten lähi-ihminen tuumaa: ei laiteta, tästä tulee sosekeitto, nakit ovat tarpeettomia. (Tunnistan ripauksen vaivoin pideltyä ylemmyyden tunnetta.) Aijaa, tuumaan, ja alan tehdä hedelmäsalaattia. Jälkiruuat ovat enemmän alaani.

Taltan jälkiä

Viulunrakennus jatkuu, työnimellä nykerrys. Alkutaipaleen mukavin vaihe meneillään, kun pohjan muoto alkaa aavistella tuloaan.

Somen unimaailma

Hoh-hoijaa. Sosiaalista mediaa työkseen tutkiva Johanna Janhonen (Anna-lehti, nro?) kehottaa tutustumaan sosiaaliseen mediaan hyvän sään aikana, ei vasta sitten kun on pakko. Kun maailma muuttuu, vaihtoehdot ovat muuttua mukana tai pudota kelkasta. Jos et ole Facebookissa, jäät automaattisesti piirien ulkopuolelle.

En tiedä mikä minuun meni, mutta liityin sittenkin Facebookiin, ehkä uteliaisuudesta, en kelkasta putoamisen pelosta. Tunne oli omituinen, varsinkin erään ystäväni kommentti: Ja vihdoin sinäkin täällä – tervetuloa! Ja toisen ystävän kommentti: Kiva kun tulit. Olin selkeästi tullut JONNEKIN. Mieleen nousi vahvasti Leena Krohnin romaanin tunnelma (Peread Mundus, romaani, eräänlainen) ja sieltä luku Suljetut luomet. Oudossa tarinassa Håkan-niminen päähenkilö ihmettelee läheistensä lisääntyvää unen tarvetta ja jopa koko yhteiskunnan vaipumista pikku hiljaa uneen. Lopulta hän itsekin nukahti.

”Mutta erään kerran, kuvien vilkkaassa virrassa, jokin pyörre tempaisi hänet aivan uuteen paikkaan. Håkan huomasi, että hänen unensa ei ollut samanlaista nukkumista kuin aikaisemmin. Se ei ollut unta ollenkaan, vaan eräänlainen kolmas tajunnantila. Hän huomasi pitävänsä siitä. Sitten hän näki Sylvian. – Löysithän sinä vihdoin tänne, Sylvia sanoi.”

Olen kuunnellut hieman ulkopuolisena jutustelua Facebookista, mutta niin myös tv-sarjoista, tositvkilpailuista, muotijutuista yms. En minä niitäkään jaksa seurata. Enkä silti tunne olevani kelkasta pudonnut. En vain halua olla SIINÄ kelkassa. Tahdon itse määrätä kelkkani suunnan, kiinnostukseni kohteet ja ennen kaikkea tehdä niin paljon muita asioita, joihin en tarvitse tietokonetta tai televisiota. Silmänympärykseni ovat jo tarpeeksi rypistyneet, kun joudun koko työpäivän tuijottamaan ruutua.

”Mikä paikka tämä oikeastaan on? – Paikkako? Ei tämä ole mikään paikka. Emme ole maalla emmekä kaupungissa. Emme ole kotimaassa emmekä ulkomailla. Miksi täytyisi? Tämä on täällä. Kaikki on täällä.”

Ennen liittymistäni Facebookiin eräs ystäväni oli minua sieltä etsinyt ja harmitellut kun ei ollut löytänyt. Siellä kun on kaikki. Ei kyllä ole. Suurinta osaa ikäluokkani ystävistä en sieltä löydä. Vielä erään ystäväni kommentti: Tervetuloa tähän päivään. Hm. En mielestäni ole missään eilisessä elänytkään, mutta onko tämä TILA sitten se tämä päivä? 

Håkan löysi perille, piti näkemästään ja aikoi jäädä sinne. Minä en ole ollenkaan varma haluanko jäädä, mutta jään kuitenkin. Jätän oven raolleen, jos joku haluaa minut löytää. Saatan joskus katsella ja kummastella, miten ihmiset jaksavat jatkuvasti kommentoida ja tykätä. Se tuntuu kuin huutelisi suuressa porukassa omiaan. Minä pidän enemmän keskustelusta pienemmissä piireissä.

Perinteitä

Ihan itsestään syntyi tämä perinteisiä elementtejä sisältävä kokonaisuus. Mikäs sen perinteisempää kuin isoäidin neliöistä tehty torkkupeitto ja upeat pioninkukat. Vaasi on muuten lähi-ihmisen puhaltama.

Eläinystävällistä elämää?

On se niin ihanaa, kun on iso piha kasvimaineen, marjapensaineen ja hedelmäpuineen. Näin luonnon keskellä voi myös seurata läheltä lintujen, oravien ja muiden pikkueläinten touhuja. Yksi ilta sain oravan kiinni itse teossa: oli juuri nappaamassa vadelman pikku kätösiinsä. Ja viimein kun yksi omenapuistamme on tehnyt kymmenittäin omenia, on niistä jo ison osan nököhampaat käyneet maistamassa. Pysyisivät siellä pähkinäpensaassa, ei niitä kitkeriä pähkinöitä syö erkkikään. Kirsikoita ehdin syödä tänä vuonna kaksi, loput punaiset viinimarjat luovutimme jo linnuille sen jälkeen, kun ystävälliset työtoverini olivat hakeneet suurimman osan.

Kasvimaa on jo vuosia sitten ympäröity verkkoaidalla, sillä alkuaikoina salaattipenkissä rönöttänyt pupu ei ollut moksistaan lähestyvästä ihmisestä. Kuvitteli ehkä piiloutuvansa salaattien joukkoon. Puiden runkojen lisäksi pitkäkorville kelpaavat myös piikikkäät vadelmat ja tyrnit. Hoh-hoijaa, ei mitään rajaa.

Keväisin sisään tunkee maakiitäjäisiä, syksyisin hiiriä ja sammakoita, mistä ne kaikki kolonsa löytävätkään. Tosin loppukesän minikokoiset sammakonpoikaset ovat aika sympaattisia, pelastin yhden juuri sadevesialtaan "sammakkoportailta", joita pitkin se urhea oli pelastautunut hukkumasta. Oli raukka ihan kohmeessa ja väsynyt.

Sammakkoportaat ovat lähi-ihmisen innovaatio vesiastiaan pudonneiden sammakoiden pelastustieksi. Aikuiset sammakot osaavat käyttää sitä ihan suvereenisti, pienille se on rankka rupeama...

Oi ihana elokuu

Kesä ei ole vielä mennyt. Vaikka äitini aina alkoi juhannuksen mentyä huokailemaan, miten kesä on lyhyt ja kohta on taas syksy. Minä en sorru siihen. Elokuu on suuri suosikkini, ainakin silloin kun illat pimenevät mutta lämpöä riittää, silloin kesä on syventynyt. Tulee hyvin keskieurooppalainen tunnelma. Sitä paitsi pidän syksystä myöhemminkin, sen väreistä ja viileydestä sekä toiminnallisuuden alkamisesta. Voi vaikka jatkaa mosaiikkitöiden tekemistä.

Puhelinlangat eivät laula

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun meiltä puhelinlinja vietiin. Purettiin kuulemma tarpeettomana,vaikka taloon tuleva laajakaistayhteys oli sen varassa. Pahemmin asian otti tietysti lähi-ihminen, jonka työn teko ja ammatinharjoittaminen on myös nettiyhteyksien varassa, kuten kaikkien tänä päivänä. Onneksi sattui olemaan kotona, kun huoltoauto pysähtyi portille ja puhelinyhtiöltä käskyn saaneet miehet rupesivat linjaa purkamaan. Ei auttanut vastaan sanominen. Toisen puhelinyhtiön kanssa sopimuksen tehnyt lähi-ihminen yritti ensin hoitaa asiaa puhelimitse, mutta puolen tunnin hissimusiikin kuuntelun jälkeen lähti turhautuneena ja lievästi sanoen raivosta puhisten hoitamaan asiaa kaupunkiin paikan päälle. Onneksi minun ei tarvinnut olla läsnä katsomassa ja kuuntelemassa kuinka hän päästi verenpainetta kohottaneet tunteensa pikkuhiljaa ja kiduttavasti suurta verbaalista lahjakkuuttaan käyttäen asiakaspalvelijan niskaan. 

Mokkulahan siitä tuli. Ei laula enää puhelinlangat vaan kaikki on nyt langattoman verkon varassa. Historian yksi lehti on peruuttamattomasti käännetty. Kääntyyköhän haudassaan isoisäni Malmin Arvi, aikansa edistyksellinen mies, joka ehti lyhyen elämänsä aikana työskennellä niin puhelinyhtiön (Kouvolan Telefooni Sentraalin) palveluksessa kuin rautateillä ja sähköyhtiölläkin. 1900-luvun alkupuolen viestintäliikennettä kuvataan hauskasti historiikissa Sata vuotta sähköä Pohjois-Kymenlaaksossa:

Kerran Toikkalassa saapui eräs mies taloon, jossa oli puhelin ja pyysi saada soittaa Malmin Arville Kouvolaan, kun oli hyvin tärkeää asiaa. Mies ei ollut ennen soittanut, mutta talonväki opasti, kuinka kammesta ensin veivataan ja sitten puhutaan puhetorveen. Mies veivasi kammesta ja kun kuuli Valkealan keskuksen vastaavan, kysyi heti:

- Onko se Arvi?

- Tämä on Valkealan keskus. Kenelle haluatte soittaa?

- Malmin Arville Kouvolaan, vastasi mies.

- Yhdistän Kouvolaan.

Kun Kouvolan keskus vastasi, kysyi mies:

- Onks´ se Arvi?

- Kouvolan keskus tämä on. Kenelle Arville haluatte?

- Malmin Arville tietysti.

- MIssä se Arvi on?

- Sähkölaitoksella.

- Yhdistän sähkölaitokselle.

Kun sähkölaitoksen toimistoneiti vastasi puhelimeen, kuului torvesta heti:

- Onks´ se Arvi?

- Ei, tämän on sähkölaitoksen toimisto.

- MIssä Arvi on?

- Malminko Arvi?

- Malmin.

- Arvi on linjatöissä, ei häntä saa puhelimeen.

- Sanoisitko terveisiä, että tois pullon?

- Minkä pullon?

- Kyllä Arvi tietää.

- Kenelle hän sen tuo?

- Kyllä se tietää.

- Kyllä sanon terveiset, lupasi neiti.

- Loppu, sanoi mies.

Siinä sitä on mallia asiakaspalvelusta. Olikohan elämä kuitenkin onnellisempaa yksinkertaisuudessaan, ei tarvinnut hyplätä sitä älypuhelinta koko ajan ja stressaantua salakavalasti tavoitettavuuden ihannoinnista. Netti on kyllä hyvä renki, mutta huono isäntä.

Kierrätellen

Uusiokäytössä rikki menneen pesukoneen luukku ja vanhan runkopatjan pohjajouset.

Liiteri pyöreine ikkunoineen on muutenkin lähes kierrätystavarasta rakennettu. Nauloja, ruuveja ja maalia jouduttiin ostamaan, muuten lähi-ihminen suunnitteli ja toteutti vanhan liiterin perusteellisen peruskorjauksen vanhasta tavarasta. Edessä uusin kierrätysvinkki - vanhan runkopatjan pohjajouset odottavat köynnöskasvia.

Muotoja ja värejä puutarhassa

Ihanat rodot ja unikot ovat taas loistossaan!

Jäitä supraspinatukselle

Lauantai-iltana lähi-ihminen lämmittää itselleen saunan ja kömpii lauteiden autuaille orsille. Minä sen sijaan kaivan pakastimesta kylmäpussin olkapäälleni, joka on muutama päivä sitten operoitu. Ei asiaa saunaan.

Syndroma impingement subacromialis sin et ruptura partialis tendinis supraspinati.  Mitä lie suomeksi, mutta toimenpide lyhyesti: huomattavan ahtaaseen olkaan tehtiin tilaa antava leikkaus.

Lomakausi alkoi siis sairaslomalla, mutten ole siitä pahoillani. En ole kesäihmisiä, voin hyvin silloin sairastaa. Kunhan käsi on taas soittokunnossa, kun syksyn riennot alkavat.

Kesän ihanuuden dilemma

Mikä siitä kesästä nyt niin ihanan tekee? Valo? Vaikka makuuhuoneeseen on hankittava pimennysverhot, että ylipäätään saa nukuttua. Ja illat kuitenkin venyvät kun on niin ihanan (?) valoisaa; ja sitten on aamulla rättiväsynyt.

Lämpö? Vaikka helle saa ihmisen epävireeseen ja tekee veteläksi. Lisäksi on varottava altistumasta ihosyövälle. Vaikka muutenkin kovasti hikoilevan yliherkkyys estää käyttämästä deodoranttia - ole siinä sitten ympäristöystävällinen. Vaikka allit ja pattipolvet eivät houkuttele hankkimaan sitä pikkuruista minimekkoa, jossa kaikkien naisten toivottaisiin kulkevan kesäisin. Ja jalkaraukat hiertyvät rakoille, kun muoti sanelee, että sandaaleissa kuljetaan ilman sukkia. Auringonpistoksenkin saat heti, jos viivyt auringossa hitusenkin pidempään ilman hattua. Silmätkin on syytä suojata ah niin muodikkailla aurinkolaseilla.

Loma? Tuo rajallinen ja epätodellinen vapauden tunne kestää hetken aikaa ja siihen kasaantuu tolkuttomasti odotuksia. Sen jälkeen on entistä isompi kulttuurishokki palata taas työpöydän ääreen.

Kesä on myös allergisen ihmisen tuskaisaa aikaa. Ilma on sakeana siitepölyistä ja nuha ja silmien kutina ei tahdo lääkkeilläkään pysyä kurissa.

Entäs ne miljoonat hyttyset ihanana kesäiltana? Kesän hittituoksu on ehdottomasti Off. Ja punkit, nuo oikeasti vaarallisia tauteja levittävät ötökät. Puhumattakaan käärmeistä, ampiaisista, mäkäräisistä, hirvikärpäsistä, ... hyötyeläimiäkö kaikki? Kunhan eivät minun puutarhassani viihdy - paitsi tietysti ampiaiset, jotka saisivat viimein hedelmöittää monta vuotta kasvaneita hedelmäpuita.

Suomen luonto on kyllä kohtuullisen rauhallinen, mitä nyt muutamat ukkosmyrskyt tekevät tuhojaan kesäisin. Salamoiden valospektaakkelista voi tietysti joku nauttiakin. 

Kesä on ihana, kun siihen lisätään joko alku- tai loppu. Alkukesä tarkoittaa oikeastaan kevättä, jolloin maa on jo sula, ilma leuto muttei helteinen ja hyttyset eivät vielä ole syntyneet eivätkä siitepölyt lentele. Loppukesän lämpimät illat elokuussa luovat keskieurooppalaisen tunnelman, jolloin mielelläni siemailen lasin viiniä kotiterassilla tai istun läpi yön ystävien kanssa maailmaa parantaen. Mutta keskikesä - no, yksi parhaita asioita silloin on viileä tiilitalo, jossa lämpö kovimmillakin helteillä nousee korkeintaan +22 asteeseen.

Runosuoni voikukkii

Miten inspiroiva kirjoitelmien kohde lähi-ihmisestä onkaan tullut. Hänen aamuisin rönsyilevät kyseenalaiset runonsa ovat kuin voikukat nurmikolla, yhtä kontrolloimattomina ne tulevat ja ryöpsähtävät esiin. Tuovat kyllä väriä elämään, mutta eihän niitä monikaan tahtoisi pihalleen.

Lähi-ihmisen runot ovat osa joka-aamuista tunnin aikana tapahtuvaa kulttuurievoluutiota. Ensimmäiset heräämisen jälkeiset kommentit kuuluvat sarjaan ´örf´ -  minkä jälkeen alkaa hidas kehitys Cro-Magnon-vaiheen kautta kohti ymmärrettävää kommunikointia, jossa runot pulppuavat iloisina ja tietoisina aiheuttamastaan huomiosta.

Mutta kuten kypsyneen voikukan höytyvät niin myös lähi-ihmisen tuokiotuotokset nousevat tuulen mukana ja katoavat horisonttiin. Eikä niitä sitten enää kukaan muista.

Pitäisiköhän niistä tehdä kokoelma? Jos vaikka painettaisiin niitä vessapaperiin.


(Wikipedia: Cro-Magnonin ihminen oli eräs Eurooppaan levinneistä varhaisen nykyihmisen muodoista. Cro-Magnonin ihminen on elänyt Euroopassa myöhäispaleoliittisella kaudella, arviolta 
35 000–10 000 vuotta sitten. Cro-Magnonin luoma jääkauden ajan kulttuuri oli pitkälle kehittynyt metsästyskulttuuri luolaveistoksineen, luolataiteineen ja koristelluin ja taitavasti tehtyine työkaluineen.)

Rentouttavia hetkiä

Lauantaiaamu, pihan perällä vino pino puun rankoja. Lähi-ihminen jättää jopa perinteisen kaupunkikierroksensa väliin, malttaa tuskin aamukahvinsa juoda, kun jo rientää liiterin kupeeseen ja tarttuu sahaan. Pokasahaan. Sitä moottorilla käyvää helvetin konetta hän ei pihalleen huoli. Aurinko lämmittää, ilmassa on kesän lupausta. Taukoja täydentää kahvi ja piippu.

Metsässä ollaan hereillä myös. Mieleen tulee Osmo Iisalon kirjoittama tarina Immilän Aatamista halonhakkuussa (Lukutunnin kirja IV, 1971). Siinä Aatami ihmettelee metsästä kuuluvaa puhetta: – Istu mättäälle, istu mättäälle, paa piippuun, paa piippuun, ei kiiruutta, ei kiiruutta. Päivän kuunneltuaan laulurastaan hokemista Aatami iltahämärissä astelee kotionsa yhä ihmetellen kuka häntä päivän mittaan kiusoitteli.

Jonkun tovin jos toisenkin sahattuaan alkoi lähi-ihmisen hartioissa jo tuntua äkillinen fyysinen ponnistus, ja saunan lämmitys mielessä hän totesi päivän urakan päättyneen. Rankapino ei vielä paljon pienentynyt vaikka sahattujen pätkien kasa kyllä kasvoi. Mutta tämä oli vasta alkua. Monta mieltä rentouttavaa hetkeä on vielä odotettavissa tämän pinon äärellä.

Ne ovat heränneet!

Lähi-ihminen soitti eilen kesken päivän ja kertoi tavanneensa kyykäärmeen lämmittelemässä kotiportillamme. Pikkuista ylpeyttä äänessään sanoi kuitenkin ottaneensa lapion ja heittäneensä ensin käärmeen päälle lunta ja sitten koko elukan ojan yli pellolle. Meidän pihalle sillä ei ole asiaa.

Toista oli suhtautuminen pari vuotta sitten, jolloin käärmeitä alkoi ilmestyä sekä kotikadulle että pihalle. Syynä silloiseen käärmeiden vaellukseen lienee ollut lähimetsän hakkuu ja kantojen räjäyttely. Kyy on rauhaa rakastava eläin. Ja kuka sitä kantopommien kanssa haluaisikaan kilpailla.

Lähi-ihminen tunsi silloin atavistista kauhua kohdatessaan ensi kerran kyyn omalta reviiriltään. Syvää inhoa tuntien hän kääntyi kannoillaan ja pakeni sisätiloihin. Kuullessani mistä on kyse nappasin kameran (ja pisimmän putken mitä omistin) ja juoksin ulos käärmettä kuvaamaan. Ensi kertaa näin läheltä!

Kyy oli todennäköisesti iso naaras, joka keväthuumassaan ei välittänyt mistään ihmisen tömistelyistä. Kameran kanssa juoksin sen ympärillä, edessä ja takana, eikä se näyttänyt tietävän tästä maailmasta mitään. Kun käärmenaaras viimein katosi heinikon kätköihin oli minulla kymmeniä otoksia sen vaelluksesta.

Sen kesän aikana pihamme läpi matkasi useampia kyitä, tällä kertaa oletettavasti uroksia, sillä ne olivat pienempiä ja siniharmaita. Lisää kuviakin sain käärmekuvakokoelmaani. Etsin myös tietoa käärmeiden käyttäytymisestä ja opin, että se puree vain tullessaan yllätetyksi tai uhatuksi. Se ei myöskään hyökkää kohti, eikä sillä ole kovin vahvoja lihaksia, jolla se nostaisi päätään kovin ylös. Saappaan varret metsäretkellä siis riittävät suojaamaan pistävältä kohtaamiselta. Kotinurmikon lyhyenä pitäminen estää niitä myös viihtymästä pihalla.

Sinä kesänä lähi-ihminen leikkasi nurmikkoa ahkerasti.

Kuu kesään

On se uskottava, kun kiuru visersi lumisen pellon yllä. Vanha virsi kuu kiurusta kesään jne. ei kyllä ihan pidä paikkaansa, peipot ovat tulleet jo paljon aikaisemmin. Tämä tiirakuva on menneeltä kesältä, eihän jokikaan ihan vapaana vielä kulje. Mutta sitä odotellessa fiilistellään entisillä.

Aamutunnelmia

Mustarastas istuu omakotitalon antennilla ja karjuu sydämensä pohjasta. Sillä on usko kevääseen. Vaikka lämpötila on -8 astetta ja toissapäivänä tullut uusi lumipeite hohkaa valkoisen valonsa lisäksi jäätävää kylmyyttä. Joki on kuin grafiikan vedos, musta vesi kiertää lumisia nietoksia ja paksu usva loiventaa tarkennuksen. Miten odotankaan kuvan muuttuvan värilliseksi.

Pehmeitä munia

Pääsiäisajan käsityövinkki asiakaslehteen oli huovutetut munat. Aihe herätti hilpeyttä ja hauskan iltapäivän työpaikan kahvihuoneessa, jossa yhdessä teimme kasan hirmuhienoja pääsiäismunia.

Narsissien värileikkiä

  

Rautalangasta väännettyä

Lähi-ihminen piirtää kolmiulotteisesti. Niin hän ainakin kuvailee kanaverkkotöitään. Se on kuulemma kuin ohutta viivaa muotoilisi. Ja jos se kynä pysyy kädessä, niin miksei kanaverkkokin. Niinpä.

    Viestintuoja

Yrttimaan vartija.

Lainakisu

Ystävän kissa tuli meille pariksi viikoksi. Uusi paikka on aiheuttanut ihmetystä ja ryntäilyä, täällähän on tilaa telmiä! Koti-ikävästä ei juuri näy merkkejä; tosin kissan kieli on sen verran yksioikoista, ettei voi olla ihan varma.

Ensin on hyvä tarkkailla uutta ympäristöä tutusta paikasta.

Missä toinen korva? Tässä auringossa on muuten iiiiihanaaaa....

Vihreäsilmäinen kissa viidakossa.

Mä tiedän että mua kuvataan....

Tuohitöitä tuhertaen

Ensimmäiset tuohityöni. Yrityksen ja erehdyksen kautta onnistuin viimein punomaan uskottavan näköisiä kipposia. Repertuaari laajenee, kunhan tämä malli on perusteellisesti hallussa.

Eskimo makuuhuoneessa

What an eskimowoman-look you have in your eyes!  Tällä kommentilla lähi-ihminen eräänä iltana viittasi sekä väsyneisiin silmiini että mieltymykseeni viileään  makuuhuoneeseen, kun olin menossa nukkumaan. Olimme juuri saaneet  patterin termostaatin viimein toimimaan ja makuuhuoneessa oli +16 astetta. Ihanaa. Ehkä minussa todellakin virtaa lievästi eskimon verta. (Sittemmin säälin häntä ja säädin termostaatin +18 asteeseen. Hm.)

Pintoja ja puita

Muistoja vuoden takaiselta reissulta ystävän mökille. Järvi jäätyi silmissä ja lähi-ihminen päihitti halonhakkuussa klapikoneen.

Kattofresco palasista

Tämä oli ensimmäinen suuri palapeli, jonka rakensin, 8 000 palaa. Sen tekeminen alkoi aikanaan sairaslomalla, kun olin pudonnut hevosen selästä ja katkonut nivelsiteet kädestäni. Valmis palapeli saatiin sitten isolla työllä kodinhoitohuoneen kattoon, tietysti, koska kuvana on kattofresco jostain espanjalaisesta katedraalista. Kodin kattoremontin yhteydessä se jouduttiin kuitenkin ottamaan alas, ja nyt se lojuu osina jossain nurkassa. Lopullinen kohtalo on vielä auki.

Teit' isäin astuman

Isäni oli ammatiltaan kirjaltaja. Hän aloitti uransa kirjapainossa käsinlatojana, loppuaikoina työ sanomalehdessä oli asemointia printatuilla tekstipalstoilla ja rasterikuvilla, sen lähemmäs tietotekniikkaa hän ei ehtinyt. Ensimmäisellä luokalla koulussa vanhempien ammattia kysyttäessä kerroin, että isäni on kirjailija, mutta opettajan epäilevän olemuksen vuoksi piti kotona kuitenkin tarkistaa, mikä isäni ammatti oikein olikaan.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli isän työpaikan pihalla, jonne tehtiin uutta nurmikkoa. Samana kesänä olisin päässyt harjoittelijaksi sanomalehden asemointia oppimaan. Totesin kuitenkin 15-vuotiaan varmuudella, että kolme viikkoa kesätöitä riittää, ehdin olla töissä vanhempanakin. Oppi jäi silloin saamatta.

Elämä vei ja kantoi muiden opintojen kautta sitten kuitenkin graafikon ammattiin. Ja löysin lopulta itseni tekemästä isäni työtä, taittoa. Välineet vain ovat erilaiset, aika luonut toisenlaisia vaatimuksia, mutta pohjimmiltaan työ on samaa. Isä ehkä olisi nyt iloinen tyttärensä ammatillisesta suuntautumisesta.

Kotona tietokoneen yläpuolella seinällä oli jossain vaiheessa vanha kasti, kirjapainotyöntekijän lokerikko, jossa pidettiin metallista valettuja kirjasimia. Siinä nurkassa historia kohtasi nykypäivän.

Joskus päämäärä on sama, vaikka eri tietä kulkeekin. Sitä paitsi samat niska- ja hartiavaivat ovat riesana tässäkin työssä.

                     

Kolmiulotteista grafiikkaa

Kontrasteja

Kotimaisemia tulee kuvattua kesät talvet - onneksi ne eivät siitä kulu.

Kiisket

Niin - se miksi minusta tuli Akanvirran kiiski, johtui siitä että taloudessamme asuu jo yksi Vastarannan kiiski, lähi-ihmiseni. Ja sitä paitsi luonnettani kuvaa paremmin tyynessä vastavirrassa kelluminen, päävirtaa tarkkaillen, mutta ei välttämättä sen mukana meneminen. Vastarannan kiiski meillä on taiteilija, akanvirran kiiski käytännön käsityöläinen. Nämä rautalankaveistokset on tehnyt se kiiski vastarannalta.

Tästä tulee joskus viulu

Käsityöläinen minussa yhdistyi soitinten keräilijään. Tuloksena haave omatekoisesta viulusta. Siitä tulikin pitkäaikainen prosessi, joka on vasta ihan alussa.

Pakko rakentaa

18 000 palaa, ja talvi-iltojen addiktio. Neliosaisesta kokonaisuudesta on valmiina kolme, viimeinen jää ensi talveksi. Mitä sille sitten tapahtuu, kun ei ole seinätilaakaan noin kolmemetriselle taululle...

Kevät toi tulppaanit.