Työuupumus, -puutumus vai -puuttumus?

Kesän jälkeen töihin palatessa kuluvat ensimmäiset päivät siihen, että istuskellaan varovasti työpöydän äärellä, muistellaan salasanoja ja kirjautumistunnuksia, kaivellaan muistin kätköistä mitä pitikään elokuussa tehdä, ja huokaistaan: miksi en tehnyt tätä kesäkuussa? Ja kysellään kollegoilta, miten lomat meni, ja vastaillaan niitä näitä. Itse en välitä selitellä perinpohjaisesti tekemisiäni, mielelläni ohittaisin kesäkuulumisten tenttaamiset.

Minun esimieheni kysyi ensimmäisessä palaverissa: No millä mielellä aloitellaan taas töitä? Vastauksena syviä huokaisuja, pieniä purkauksia siitä, että loma oli liian lyhyt ja että rinnassa on iso möykky, kun työt taas alkoivat. Minusta loma oli PITKÄ, ehdin tehdä vaikka mitä, ja oli KIVA palata töihin. Taisin olla ainoa. Mutta minulla onkin hieman erilainen tilanne, tuntityöläisenä loma meni omaan piikkiin, ja nyt on taas hyvä tehdä tunteja saadakseen palkkaa sitten syyskuussa. Toisaalta useamman vuoden muita hommia tehneenä olen saanut etäisyyttä entiseen työhöni, kenties katson asioita uudelta kantilta. Koen myös saaneeni itsevarmuutta tähän työhön, huomaan että ei ne muutkaan mitään ihmeidentekijöitä ole, ja että minunkin kädenjälkeni on ihan hyvää. Onkohan tässä nyt sauma sille naistenlehdissä usein nähdylle teemalle: "Elämän koettelemukset ovat jalostaneet minua", tai muuta höttöä. Sellaiseen kommentointiin en kuitenkaan lähde.

Avokonttorissa kuulen myös huokauksia ja tuskailuja päivittäin. Tänään syntyi pohdiskeluja työuupumus-termistä, joka muovautui lähikollegan suussa työpuutumukseksi. Hyvä sana. Periaatteessa ei ole uupunut, mutta vuosia samanlaisena jatkunut työ puuduttaa. Toinen kollega heitti väännöksen: työpuuttumus. No, siitä ei nyt ole kyse, kun kaikilla on kädet täynnä tehtävää, mutta käyttökelpoinen termi sekin.

Ollaan sitten työuupuneita tai puutuneita, toivoisin voivani jotenkin siirtää tyytyväisyyttäni muille, mutta se ei ole mahdollista. Meidän jokaisen on löydettävä omat polkumme, ilomme ja jaksamisemme. Voin silti hiljaa mielessäni toivoa niitä kaikille kollegoilleni.

Valmiita rakennelmia

Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niin meillä kaikilla on omat mielenkiintomme, intohimomme suorastaan, ja panostamme aikamme ja tarmomme siihen, mikä meitä kutakin kiinnostaa. Joskus saamme aikaan jotain valmistakin. Kuten keväällä sain viuluni ns. puuvalmiiksi. Lakkaus on tulevan syksyn puuhia.

Se koesoitettiin viimeisenä kevään kurssi-iltana. Olipa ylvästä kuunnella ammattiviulistin soittoa - minun viulullani. Ja soi se!















Lähi-ihmisen parin kesän kaivuu- ja rakennusprojekti valmistui myös kesällä: Kesähuone sai nimekseen Ruffe. Ihanaa on siellä istuskella mm. sateella (tätä kirjoittaessa), kun lämpötila on kohtuullinen. Tomaatit ovat villiintyneet kasvamaan kattoon asti - ja jättikurpitsan köynnös kiemurtelee jo kolmatta seinämää pitkin. Tosin se ei ole tehnyt satoa ollenkaan - liian hyvät oltavat saavat aikaan vain hedekukkia. No, se on tänä kesänä vain sisustuselementti.

Osittain rinteeseen upotettu, isojen ikkunoiden ansiosta valoisa - ja lämmin kesähuone...

... joka on helteellä liian kuuma oleskelutilaksi, mutta vähänkin kohtuullisella säällä mukava lueskelupaikka. Meillä on omat kesähuonesammakotkin. Olkoot siellä.

Halusin sisälle paljon yksityiskohtia. Lähi-ihmisen ideana yhtä ikkunaa koristaa Eeva Kilven runo - 27 vuoden takaa hääkutsustamme. Edustan kasvilavassa kukoistavat perunanvarret.

Yhtäläinen "maailma pelastuu" -fiilis lienee lähi-ihmisellä - kun kierrätysmateriaali saa näin hienon uuden elämän - kuin minulle tulee räsymattojen kutomisesta. Tosin tähän rakennelmaan piti ostaa mm. kattotarvikkeet. Isot ikkunat ja ovi, sekä puutavara pääpiirteissään tulivat remonttijätteenä.

Lisää kasvilavoja ilmestyi siis myös pihalle. Kyssäkaalit kaaliverkon alla ja kehäkukat koristeena riehaantuivat myös uudesta kasvualustasta. Sadonkorjuunaika on mukavaa aikaa.