Kirjoitin pitkästä aikaa ihan perinteisen kirjeen. Käsi
taipui melko kankeasti ja jälki oli järkyttävää. En tiedä, saiko vastaanottaja
mitään selvää, mutta ajatus oli kaunis. Sillä periaatteella lähtee vielä
nykyiset joulukorttimmekin, tulee ajateltua vastaanottajaa edes kerran vuodessa.
Hitaammin. Pidempään. Muistellen menneitä, tapaamisia ja tapahtumia.
Lehdessä joku nuori
kivijalkakustantamon perustaja muistutti, että syvimmät (viisaimmat) ajatukset syntyvät hitaasti. Miten täydellä
sydämellä voinkaan allekirjoittaa tuon. Tänä nopeiden viestien aikakautena
löydän syvimmät ajatukseni rauhoittumalla ja hiljentymällä, kaivelemalla
sisintäni. Voiko olla, että sitä nykyihminen ei osaa, tai uskalla tehdä? Ja
mitä voikaan tuon mukaan päätellä nopeiden viestien sisällöstä?
Itse asiassa tunnen olevani välillä hukassa, jos elämä äityy
liian kiireiseksi tai sosiaaliseksi. Olen introvertti ja akkuni latautuvat
hiljaisuudessa.
Olin kerran kuuntelemassa luentoa, jossa Ylen
mikälie-strategiakehittäjä kertoi yleisradion tulevaisuuden
ohjelmistosuunnitelmista ja teknologiasta, jolla pyritään täyttämään ihmisen
elämän joka mikrosekunti. Kauhistelin mielessäni tuota ajattelutapaa, jossa
kone tunnistaa – tai on tunnistavinaan minun tarpeeni ja täyttämään ne niillä
ohjelmilla jotka kuvittelee minua kiinnostavan. Siinä lähtökohta oli selvästi
se, että elämä on itsessään tylsää ja sen jokainen hetki pitää täyttää
ulkopuolelta tulevalla mediavyöryllä.
Samaisessa tilanteessa joku yleisöstä ihaili mahtavaa
älytekniikkaa, mikä mahdollistaa heidänkin kodissaan sen, että jo viisivuotias
osaa laittaa valot makuuhuoneeseen, kun sanoo englanniksi ”lights on bedroom”
ja painaa nappia: kas valot syttyvät makuuhuoneeseen. Siihen hymähdin
mielessäni, että voi sentään, kyllä meilläkin on älykäs koti, pitää vain painaa
nappia ja valot syttyvät makuuhuoneeseen. Eikä tarvitse edes sanoa mitään.
En halua olla tuossa äly(ttömässä)-dystopiassa mukana. Se on
kehittäjien mielestä varmaankin utopia, mutta minusta se tuntuu dystopialta,
uhkakuvalta. En käytä enää omia aivojani, en tee omia valintoja, vaikka niin
minulle väitetään. Olen osa isoa koneistoa, jossa ulkopuolelta ripotellaan ruusun
terälehtiä niille poluille, joita minun toivotaan kulkevan. Vakuutetaan, että
saat itse valita ja vaikuttaa. Pöh. Minun elämäni ei ole tylsää enkä tarvitse
siihen jatkuvaa ulkopuolista ohjausta.
Osaan olla hiljaa ja haluan kävellä kuin dressmanin miehet –
hitaaaaassssti.
