Puutarhurin paikalla, puiden takana

Kun viime kesän kausityöt alkoivat lähennellä loppuaan, minua kysyttiin sijaistamaan vakituisen puutarhurin isyyslomaa. Kolme pimeimmän talven kuukautta - nielaisin pari kertaa ja suostuin. Eihän tarvitse ainakaan selvitellä työvoimaviranomaisille tekemisiään. Ja työsuhdetta jatkettiin samaan syssyyn parilla kuukaudella, kun kiinteistönhoitajakin oli pitkällä sairaslomalla. Sitten - jos Luoja suo ja tuuli on myötäinen - niin huhtikuun puolivälissä alkavat taas kausityöt lokakuun loppuun asti.

Pimeät ja kylmät talviaamut eivät minulle aamu-uniselle ole olleet tietenkään mitään herkkua. Mutta töiden määrää ei ainakaan voi valittaa. Alkusyksy ihan viime vuoden loppuun asti oli leutoa, ja ehdin vielä siivota paljon molempien hautausmaiden yleisilmettä. Pensaat on leikattu, varastot siivottu, työkalut teroitettu, linnunpöntöt putsattu. Kun talvi ja lumi sitten viimein tulivat, ovat tekemiset ulkona melko vähissä. Auraukset on ulkoistettu - ja kun lämpötila on ollut tasaisesti pakkasella, ei mitään valtavia liukkauksia ole päässyt syntymään. Olen siis lähinnä "tisurissa" *.

Ja kun nyt melkein kolme kuukautta on jo mennyt, ja katselin kalenteria jo sillä silmällä, että missä kohden voisin lomiani pitää, niin tunsin jo kevään kutkuttavan läheisyyden. Kyllä se sieltä taas tulee, ja valo voittaa.

Surun hetkiä tuli tähän alkuvuoteenkin, kun veljen aika oli lähteä. Muutenkin sekä sisarusteni että koko serkussarjan nuorimpana tajuan, miten alkaa tämä sukupolvi pikkuhiljaa hiipua. Lähtöjen läheisyys hyökyy päälle, ja elämä lyhenee kerta kerralta. Mutta sitten istun kangaspuitteni taakse, kiristän loimen ja kerään värikkäitä kuteita, ja alan paukuttaa. Mieli kaipaa tekemistä, ystävä mattoaan.

* "Tisuri" tarkoittaa päivystäjää tai päivystysvuorossa olevaa henkilöä. Sana juontaa juurensa ruotsin kielen sanaan dejour (päivystys). Termiä käytetään erityisesti ammattikielessä, kun viitataan henkilöön, joka on vastuussa välittömästä toiminnasta. [Ai-yhteenveto]

 

Surusta lauluni on tehty

Sieluni sisar ja lauluystävä on poissa. Johanna sairastui vajaa vuosi sitten - ja eilen saatoimme hänet viimeiselle matkalleen. Kävin katsomassa häntä kevään ja kesän mittaan saattohoitokodissa, ja näin sen miten sairaus vähitellen vei sanat, puheen, voimat...viimeisen kerran noin viikkoa ennen kuolemaansa hän ei enää jaksanut kuin vähän raottaa silmiään. Laulutkaan eivät häntä enää herättäneet, vain vieno hymy nousi välillä huulilleen.

Pitkin tätä kuukausien väistämätöntä matkaa mietin koko surun olemusta. Kun aikuisiässä löytää vielä sellaisen ystävän, jonka kanssa on mutkatonta olla ja joka pystyy jakamaan samoja arvoja, toiveita ja ajatuksia, on hänen poismenoansa vaikea käsittää. Silloin mieleen on tullut, onko suru itsekästä? Kun ystävä lähtee, minulla ei enää ole samanlaista laulutoveria, enkä saa hänestä enää seuraa niin musiikkitapatumiin kuin marja- tai puutarharetkillekään. Minä tässä olen menettänyt jotain tärkeää ja läheistä. Voi minua.

Johannan veli kertoi muistelmissaan, että kertaakaan Johanna ei valittanut miten hänelle nyt näin kävi. Sen sijaan hän huolehti, kuinka hän nyt tämän teki läheisilleen. Miten hän aiheuttaa surua ja tuskaa muille.

Paljon on määritelmiä surun eri vaihesta. On shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. Ja varmaan kaikki nämä sekoittuvat ja lomittuvat keskenään, ja jokaisen kokemukset ovat erilaisia. Itse en ole kysynyt suoraan: Miksi? Mutta vaikeaa on ollut käsittää, miten tämä on mahdollista? Hän ei vaan enää ole keskuudessamme. 

Ja vaikka sopeutumiseen menisi kuinka pitkä aika, se saa väistämättä ajan kuluessa enemmän tilaa. Elämä vie eteenpäin, tuo joka päivä uusia haasteita ja arkea, johon on tartuttava. Suru voi silti olla läsnä pitkään, vuosienkin ajan. Kaipaus jää varmaan ikuiseksi vieraaksi.

Kuvat: Kalle Kivelä

Puutarhurin paluu

Otsikko sopisi kevyeen dekkariin, eikös kliseisin pahis ole puutarhuri, tai ainakin epäilty. Tässä tapauksessa puutarhurin rooliin palaaminen oli minulle kevään ja kesän pelastus. Pois edellisen vuoden henkisesti kuormittavasta duunista, jollaista en ennen ollut kokenut. Tämä fyysisen työn ja aikaisten aamujen aiheuttama väsymys on jotain ihan muuta kuin aiemman työn stressaava paine.

Kevät oli kylmä, ja lunta tuli vielä huhtikuun 23. pv niin, ettei sinä päivänä ollut mitään muuta tehtävää, kuin kaapia käytäviltä hieman lunta (lumikuvat alla). Mutta sitten kun lämpimät ilmat tulivat, alkoivat myös kasvit rehottaa, ja loppukesän kosteissa aamuissa viihtyivät niin etanat kuin hämähäkitkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kotipuutarhuri minussa jaksoi myös vähän innostua, uusi kokeilu viidakkokurkun kasvatuksessa ilahdutti. Vanhat lumikolan kehikot saivat uuden roolin köynnöstävän viidakkokurkun tukena. Pikkuruiset ja suloiset kurkut eivät kovin makeilta maistu, mutta ovat syötäviä. Tai ainakin hauskan näköisiä. Ja mikä hauskinta, että kun kasvu pääsi lopulta vauhtiin, niitä myös tuli mukavasti.

Harvakseltaan kun tulee enää kirjoiteltua, niin laitan muutaman kesäkuvan muistiin.