Sieluni sisar ja lauluystävä on poissa. Johanna sairastui vajaa vuosi sitten - ja eilen saatoimme hänet viimeiselle matkalleen. Kävin katsomassa häntä kevään ja kesän mittaan saattohoitokodissa, ja näin sen miten sairaus vähitellen vei sanat, puheen, voimat...viimeisen kerran noin viikkoa ennen kuolemaansa hän ei enää jaksanut kuin vähän raottaa silmiään. Laulutkaan eivät häntä enää herättäneet, vain vieno hymy nousi välillä huulilleen.
Pitkin tätä kuukausien väistämätöntä matkaa mietin koko surun olemusta. Kun aikuisiässä löytää vielä sellaisen ystävän, jonka kanssa on mutkatonta olla ja joka pystyy jakamaan samoja arvoja, toiveita ja ajatuksia, on hänen poismenoansa vaikea käsittää. Silloin mieleen on tullut, onko suru itsekästä? Kun ystävä lähtee, minulla ei enää ole samanlaista laulutoveria, enkä saa hänestä enää seuraa niin musiikkitapatumiin kuin marja- tai puutarharetkillekään. Minä tässä olen menettänyt jotain tärkeää ja läheistä. Voi minua.
Johannan veli kertoi muistelmissaan, että kertaakaan Johanna ei valittanut miten hänelle nyt näin kävi. Sen sijaan hän huolehti, kuinka hän nyt tämän teki läheisilleen. Miten hän aiheuttaa surua ja tuskaa muille.
Paljon on määritelmiä surun eri vaihesta. On shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. Ja varmaan kaikki nämä sekoittuvat ja lomittuvat keskenään, ja jokaisen kokemukset ovat erilaisia. Itse en ole kysynyt suoraan: Miksi? Mutta vaikeaa on ollut käsittää, miten tämä on mahdollista? Hän ei vaan enää ole keskuudessamme.
Ja vaikka sopeutumiseen menisi kuinka pitkä aika, se saa väistämättä ajan kuluessa enemmän tilaa. Elämä vie eteenpäin, tuo joka päivä uusia haasteita ja arkea, johon on tartuttava. Suru voi silti olla läsnä pitkään, vuosienkin ajan. Kaipaus jää varmaan ikuiseksi vieraaksi.
 |
Kuvat: Kalle Kivelä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti