Laivan lähtöä odotellessa tapasin vanhan työkaverini, joka tätä nykyä asuu Maarianhaminassa. Oli palailemassa lomalta kotiin ja töihin. Kuulin ihanasta työyhteisöstä, ihanista töistä ja asiakkaista - eikä ikärasismia ollenkaan.
Maarianhaminassa valuessamme laivanvaihtokuiluun ehdotin lähi-ihmiselle, että voisimme loikata Maarianhaminaan! Hän hymähti, että 'niin, voisimme vedota kaltoin kohdeltujen graafikoiden epäinhimillisiin oloihin Turun työmarkkinoilla, ja anoa, että perinteiset printtigraafikot saisivat vielä viimeiset vuotensa toteuttaa luovuutensa tuotoksia rauhassa'. Lojaaleina 'kotimaatamme' kohtaan siirryimme kuitenkin karjalauman mukana takaisin päin lähtevään laivaan.
Köyhäilybudjettimme saneli myös sen, että olin varannut vain buffet-illallisen. Tajuttuamme, että jouduimme keskelle lapsiperheiden kaaosmaista ja meluavaa ruokailuhetkeä sekä maistettuamme laivan hanaviiniä olimme putoamaisillamme epätoivon kuiluun. Rauhoitin oman tilanteemme pyytämällä tarjoilijan paikalle, ja lähi-ihminen neuvotteli parempana viiniasiantuntijana meille pullon laadukkaampaa juotavaa - eri maksusta tietenkin. Sitten vain keskityimme nauttimaan hyvistä pöytien antimista - sillä niissä sinänsä ei ollut mitään vikaa ja tarjonta oli monipuolinen.
Ajattelin ensin myös kirjoittaa tulikivenkatkuisesti lapsiperheiden pallohukkaisista oloista. Mutta viereisen pöydän rajaton pikku häirikkö sai lopulta ehkä lieventävän selityksensä kuultuamme vanhempien vakavan keskustelun yhdessäpysymisen vaikeudesta. Silti - yksikään silmiini osunut alle kouluikäinen lapsi ei syönyt ruokaansa rauhallisesti ilman heilumista, huutamista ja ruualla leikkimistä. Vasta istumaan oppineille sen jotenkin suon, heillä on vielä opettelemista ihan motoriikkansakin kanssa. Mutta hieman isommille soisin jo jonkinlaisia käytöstapoja. Anteeksi kaikki lapselliset ihmiset, jos yleistän liikaa! Laivan rauhaton ympäristö oli varmaan omiaan korostamaan lasten levottomuutta.
Emme siis loikanneet Maarianhaminaan. Ja söimme vatsamme täyteen maittavaa ruokaa. Emmekä menettäneet hermojamme. Päiväkin sujui lopulta nopeasti, sää suosi, ja laivalta ostetut tuliaiset riittänevät pitkälle. Mutta lähi-ihminen on jo pariin kertaan muistuttanut, että jos vielä menemme laivalle, syömme a'la cartessa. Tuo ääneen lausuttu toteamus minun olisi pitänyt saada nauhalle.
1 kommentti:
Käytöstapojen puute näkyy (ja kuuluu) kaikkialla. Kävin tänään kelloliikkeessä kysymässä pystyisikö seppä vielä pelastamaan 31 vuotta ranteessa matkanneen kellon, jonka vesitiiviys olikin lakannut toimimasta.
Kellomyyjä esitteli kärsivällisesti kelloja 7 vuotiaalle juniorille, josta oli jännittävämpää saada kellot pois telineestä kuin sovittaa niitä.
Kun oikea malli löytyi niin siirtyi isoäiti, äiti ja poika kassalle ja myyjä laittoi kelloa juniorin ranteeseen, joka tempoili ja rimpuili tehden myyjän työstä erittäin hankalaa.
Myyjän saadessa kellon solmittua juniorin ranteeseen, junnu osoitti tiskillä olevia esineitä ja sen seitsemän kertaa kerkesi kysyä:"mikä toi on?" ennenkuin myyjä ehti vastaamaan ensimmäiseenkään. Kun hän mieltyi yhteen kylttiin, hän tokaisi:"anna toi mulle!". Kun myyjä sanoi kyseessä olevan hänen ainut kappale, juniori tokaisi:"ei kuule kiinnosta, anna se mulle!" Äiti ja mummot vaan nauroivat vallatonta vesseliä.
Olisin voinut sanoa muutaman painokelvottoman sanan vapaasta kasvatuksesta ja curling-vanhemmuudesta, mutta olin hyvällä tuulella ja käänsin selkäni seurueelle ja päätin keskittyä katsomaan uusia kelloja ja suljin muut ihmiset hiljaisuuden kupuni ulkopuolelle.
Joskus tulee tunne, että ihmiskunta on meteoriittinsa ansainnut...
Myöhästyneet onnittelut hääpäivän johdosta!
Lähetä kommentti