Ne ovat heränneet!

Lähi-ihminen soitti eilen kesken päivän ja kertoi tavanneensa kyykäärmeen lämmittelemässä kotiportillamme. Pikkuista ylpeyttä äänessään sanoi kuitenkin ottaneensa lapion ja heittäneensä ensin käärmeen päälle lunta ja sitten koko elukan ojan yli pellolle. Meidän pihalle sillä ei ole asiaa.

Toista oli suhtautuminen pari vuotta sitten, jolloin käärmeitä alkoi ilmestyä sekä kotikadulle että pihalle. Syynä silloiseen käärmeiden vaellukseen lienee ollut lähimetsän hakkuu ja kantojen räjäyttely. Kyy on rauhaa rakastava eläin. Ja kuka sitä kantopommien kanssa haluaisikaan kilpailla.

Lähi-ihminen tunsi silloin atavistista kauhua kohdatessaan ensi kerran kyyn omalta reviiriltään. Syvää inhoa tuntien hän kääntyi kannoillaan ja pakeni sisätiloihin. Kuullessani mistä on kyse nappasin kameran (ja pisimmän putken mitä omistin) ja juoksin ulos käärmettä kuvaamaan. Ensi kertaa näin läheltä!

Kyy oli todennäköisesti iso naaras, joka keväthuumassaan ei välittänyt mistään ihmisen tömistelyistä. Kameran kanssa juoksin sen ympärillä, edessä ja takana, eikä se näyttänyt tietävän tästä maailmasta mitään. Kun käärmenaaras viimein katosi heinikon kätköihin oli minulla kymmeniä otoksia sen vaelluksesta.

Sen kesän aikana pihamme läpi matkasi useampia kyitä, tällä kertaa oletettavasti uroksia, sillä ne olivat pienempiä ja siniharmaita. Lisää kuviakin sain käärmekuvakokoelmaani. Etsin myös tietoa käärmeiden käyttäytymisestä ja opin, että se puree vain tullessaan yllätetyksi tai uhatuksi. Se ei myöskään hyökkää kohti, eikä sillä ole kovin vahvoja lihaksia, jolla se nostaisi päätään kovin ylös. Saappaan varret metsäretkellä siis riittävät suojaamaan pistävältä kohtaamiselta. Kotinurmikon lyhyenä pitäminen estää niitä myös viihtymästä pihalla.

Sinä kesänä lähi-ihminen leikkasi nurmikkoa ahkerasti.