Otso ja outo Pappa, osa 1: Ensitapaamista odotellessa

Lähi-ihmistä oli varoitettu. Tai kiltimmin sanottuna valmistettu siihen, että eteen saattaisi tulla tilanne, jossa hänelle jouduttaisiin antamaan ihan uusi titteli. Sopisiko vaikka Pappa? Pappa! Lähi-ihminen hyväksyi tittelin muitta mutkitta ja riemusta kiljuen.

Mutta hän sentään sai tietää siitä etukäteen. Toisin kävi Edu Kettuselle, joka eräänä päivänä sai vain puhelinsoiton pojaltaan, että nyt meitä on täällä kolme. Tiedon saadessaan Edu oli kolmen viikon kiertueella ja harmitteli, ettei ehtisi uutta tulokasta näkemään. Tuore isä kuitenkin totesi lakoonisesti, että 'kyllä sä ehdit sitä näkemään, me joudutaan ilmeisesti pitämään se.'

Lähi-ihminen tiesi, että jonain päivänä hän saattaisi pikkupojan silmissä olla vähän... hassu... persoonallinen... outo (- toivottavasti kaikella rakkaudella kuitenkin). Siksi hän ajatteli valmistaa tulokasta siihen jo etukäteen. Pikku-Otso alkoi seikkailla lähi-ihmisen mielikuvituksessa yhä useammin, ja Outo Pappa kuulosti sopivalta sointiparilta Otsolle, joka sekin tässä vaiheessa oli vielä työnimi.

Mutta Otsopa antoikin odotuttaa itseään. Hän vähät välitti lasketuista ajoista ja varmasti jo äidin hartaasta toivomuksesta päästä eroon kengurupussistaan. (Siellä oli kuitenkin niin mukavaa ja lämmintä, ehtii sitä vähemmälläkin...) Mutta lekottelu mukavissa olosuhteissa loppui käynnistettyyn synnytykseen, monituntiseen ponnisteluun ja lääkäreiden ja kätilöiden kovakouraiseen vihjailuun, että olisi korkea aika tulla ulos ja aloittaa tämä ajan hangessa taapertelu. Ja olihan Otson annettava periksi, kai sitä sitten pitää katsoa, mitä tuolla toisella puolella on...