Puutarhajuhlissa
jäi tarjoilematta keittiön ylimääräinen yllätys, kun ihmisten vilkkaan
seurustelun ja menemisten ja tulemisten välissä ei tuntunut olevan
sopivaa hetkeä – tai oikeastaan en edes tiennyt, että lähi-ihminen oli päässään hahmotellut runkoa, josta hän
olisi puheen improvisoinut. Toki olisin antanut hänelle tilaa sen pitämiseen. Mutta toisaalta ehkä hyvä, että se jäi pitämättä, sillä eihän siitä mitään olisi tullut. Sen verran herkistelijä hän on. Joten patistin häntä kirjaamaan sen ylös näin jälkikäteen:
“Hyvät
ystävät, tämä on kaunis päivä. Isäntäväki on onnessaan ja saa pitkäksi
aikaa voimaa siitä ilosta, jota olette puutarhaamme tuoneet, ottaessanne
kutsumme näin runsaslukuisena joukkona vastaan.
Olette
kaikki varmasti kuulleet tarinan kahdesta hiirestä, jotka elämää
ahnehtiessaan putosivat kermasammioon. Toinen niistä oli optimisti ja
reipas, joten pienen poljeskelun jälkeen se oli tehnyt kermasta kiinteää
voita ja hätä oli ohi.
Pari
vuotta sitten kaksi pientä vanhan liiton printtigraafikkoa huomasi,
että hädissään ja ahneuksissaan äkkikäännöksiä tempoileva mediamaailma
sai niiden tasapainon horjahtamaan, kun ne eivät osanneet sitä kaikkein
tärkeintä: olla jatkuvasti tohkeissaan, kun johtokuntien pojat tuovat
uusia sähköisiä leluja ja järjestelmiä. Niinpä ne huomasivat pian
olevansa kaulaansa myöten liemessä.
Eipä
aikaakaan, kun se reippaampi niistä huomasi, että virtsaltahan tämä
vaikuttaa, mutta tarkemmin ajatellen typen ja fosforin suhde on
ihanteellinen luonnonmukaisen elämän rakennusaineeksi. Lannoitettahan
tämä on, sitä tarvitaan uuteen kasvuun aina, ja se on mukavaa. Joten
minusta tulee nyt ihan oikea puutarhuri, ja tuli myös. Sitä juhlimme
tänään.
Entäs
se toinen, vähän reppanampi tarpeettomaksi käynyt? Luonteensa
mukaisesti se totesi, että tämä kusessa kelluminen on jotenkin niin
pinnallista – minä haluan kokea tämän syvällisemmin…!
Lainaan
runoilija W.H. Audenilta paria metaforaa, kun sanon seuraavaa ( – kohta
minä itken, ulkokuoreni ei murtumatta kestä sitä ladattujen tunteiden
määrää, jonka runoilijan kauniisti yhteen punomat sanat voivat kantaa –
):
‘Sinä olet minulle pohjoinen ja etelä, länsi ja itä; majakka tämän maailman yllättävissä myrskyissä; lukulamppu illan tullen.’
Nostetaan malja tuolle ihanalle naiselle, rohkealle selviytyjälle, joka jaksaa kantaa toistakin!
Me
halusimme järjestää tämän juhlan myös toisesta syystä: ennakkoon
juhlimme nyt ystävien kanssa sitä, että 1. elokuuta meillä tulee
kvartaali täyteen. ( – Pitkään kirkon viestintää tehneenä olen tottunut
kirkon omaan käytäntöön, jossa kvartaalitalouden paineiden vuoksi
pienten tarkistusten ja muutosten tarpeen ajanjakso on nykyisin 25 vuotta, entisen 250 vuoden
sijaan!)
25
vuotta sitten me kutsuimme ystäviä ja sukulaisia häihimme käyttäen
kutsussa Eeva Kilven runoa, jonka kielikuvista moni tuntuu tänään täällä
puutarhassamme varsin sopivalta, olleen silloin taannoin suorastaan
enteellisiä. ( – Kohta minä taas itken, niin teen aina, koettakaa
kestää…)
‘Jo
kauan olen ollut varovainen, / kysynyt: / – Onko tämä Jumalan lähettämä
nainen(/mies)? / Nyt kysyn lisäksi: / – Onko tämä ihminen jolle tahdon /
avata yksinäisyyteni veräjän / astua korpeeni, / häiritä sen hitaasti
kasvanut / luonnonmukainen epäjärjestys, / nähdä sen rauhoitetut kasvit,
/ valonarat linnut, / jättää jälkensä sen soiselle polulle, /
makuuksensa sen ruohoon, / enkelinkuvansa sisimpäni hangelle.’
Kiitos. Tänään on ilon päivä!”
1 kommentti:
Tämä olisi ollut kirsikka, muutoin niin hyvin onnistuneen kakun päällä! Mainota päästä näinkin siitä nauttimaan. Runsassanaisuudestaan tunnettu Lähi-ihminen onnistuu joskus valitsemaan vain ne oikeat sanat!
Lähetä kommentti