maanantai 19. kesäkuuta 2017

Puheitta parempi

Puutarhajuhlissa jäi tarjoilematta keittiön ylimääräinen yllätys, kun ihmisten vilkkaan seurustelun ja menemisten ja tulemisten välissä ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä – tai oikeastaan en edes tiennyt, että lähi-ihminen oli päässään hahmotellut runkoa, josta hän olisi puheen improvisoinut. Toki olisin antanut hänelle tilaa sen pitämiseen. Mutta toisaalta ehkä hyvä, että se jäi pitämättä, sillä eihän siitä mitään olisi tullut. Sen verran herkistelijä hän on. Joten patistin häntä kirjaamaan sen ylös näin jälkikäteen:

“Hyvät ystävät, tämä on kaunis päivä. Isäntäväki on onnessaan ja saa pitkäksi aikaa voimaa siitä ilosta, jota olette puutarhaamme tuoneet, ottaessanne kutsumme näin runsaslukuisena joukkona vastaan.

Olette kaikki varmasti kuulleet tarinan kahdesta hiirestä, jotka elämää ahnehtiessaan putosivat kermasammioon. Toinen niistä oli optimisti ja reipas, joten pienen poljeskelun jälkeen se oli tehnyt kermasta kiinteää voita ja hätä oli ohi.

Pari vuotta sitten kaksi pientä vanhan liiton printtigraafikkoa huomasi, että hädissään ja ahneuksissaan äkkikäännöksiä tempoileva mediamaailma sai niiden tasapainon horjahtamaan, kun ne eivät osanneet sitä kaikkein tärkeintä: olla jatkuvasti tohkeissaan, kun johtokuntien pojat tuovat uusia sähköisiä leluja ja järjestelmiä. Niinpä ne huomasivat pian olevansa kaulaansa myöten liemessä. 

Eipä aikaakaan, kun se reippaampi niistä huomasi, että virtsaltahan tämä vaikuttaa, mutta tarkemmin ajatellen typen ja fosforin suhde on ihanteellinen luonnonmukaisen elämän rakennusaineeksi. Lannoitettahan tämä on, sitä tarvitaan uuteen kasvuun aina, ja se on mukavaa. Joten minusta tulee nyt ihan oikea puutarhuri, ja tuli myös. Sitä juhlimme tänään. 

Entäs se toinen, vähän reppanampi tarpeettomaksi käynyt? Luonteensa mukaisesti se totesi, että tämä kusessa kelluminen on jotenkin niin pinnallista – minä haluan kokea tämän syvällisemmin…! 

Lainaan runoilija W.H. Audenilta paria metaforaa, kun sanon seuraavaa ( – kohta minä itken, ulkokuoreni ei murtumatta kestä sitä ladattujen tunteiden määrää, jonka runoilijan kauniisti yhteen punomat sanat voivat kantaa – ):

‘Sinä olet minulle pohjoinen ja etelä, länsi ja itä; majakka tämän maailman yllättävissä myrskyissä; lukulamppu illan tullen.’

Nostetaan malja tuolle ihanalle naiselle, rohkealle selviytyjälle, joka jaksaa kantaa toistakin!

Me halusimme järjestää tämän juhlan myös toisesta syystä: ennakkoon juhlimme nyt ystävien kanssa sitä, että 1. elokuuta meillä tulee kvartaali täyteen. ( – Pitkään kirkon viestintää tehneenä olen tottunut kirkon omaan käytäntöön, jossa kvartaalitalouden paineiden vuoksi pienten tarkistusten ja muutosten tarpeen ajanjakso on nykyisin 25 vuotta, entisen 250 vuoden sijaan!)

25 vuotta sitten me kutsuimme ystäviä ja sukulaisia häihimme käyttäen kutsussa Eeva Kilven runoa, jonka kielikuvista moni tuntuu tänään täällä puutarhassamme varsin sopivalta, olleen silloin taannoin suorastaan enteellisiä. ( – Kohta minä taas itken, niin teen aina, koettakaa kestää…)

‘Jo kauan olen ollut varovainen, / kysynyt: / – Onko tämä Jumalan lähettämä nainen(/mies)? / Nyt kysyn lisäksi: / – Onko tämä ihminen jolle tahdon / avata yksinäisyyteni veräjän / astua korpeeni, / häiritä sen hitaasti kasvanut / luonnonmukainen epäjärjestys, / nähdä sen rauhoitetut kasvit, / valonarat linnut, / jättää jälkensä sen soiselle polulle, / makuuksensa sen ruohoon, / enkelinkuvansa sisimpäni hangelle.’

Kiitos. Tänään on ilon päivä!”

1 kommentti:

Tuhannen työhakemuksen mies kirjoitti...

Tämä olisi ollut kirsikka, muutoin niin hyvin onnistuneen kakun päällä! Mainota päästä näinkin siitä nauttimaan. Runsassanaisuudestaan tunnettu Lähi-ihminen onnistuu joskus valitsemaan vain ne oikeat sanat!