Uuden kalenterin toivo ja luomulääkkeet

Loppusyksy on kieltämättä ollut raskas. Ihana kuulas ja selkeä alkusyksy vaihtui harmauteen ja ankeuteen. Vesisateet eivät ole innostaneet ulkoiluun. Minulle ulkoilmaihmiselle on tullut poikkeuksellisen paljon sisäpäiviä. En voi kuvitella, että joku voisi tästä ajasta nauttia. Vai voiko? Niitähän kyllä löytyy, joita kevätaurinko saattaa masentaa. Piristääkö heitä sitten syksyn synkkyys?

Ostin jo uuden pirteän kalenterin pöydälleni. Selailin tyhjiä sivuja ja pieni toivon kipinä jaksoi taas hehkua; ehkä näille sivuille tulee jotain mukavaa ja uutta. Onneksi sitä ei tiedä etukäteen. Vuoden pimein hetki on kuitenkin käsillä, mutta samalla se kohta kääntyy kohti valoa.

Ankean sään lisäksi röhisemme lähi-ihmisen kanssa kilpaa kohtuullisen tuhdin taudin kiusaamina. Turvaudumme luomulääkkeisiin: valkosipulia (raakana), inkivääriä, hunajaa sekä lämpimiä juomia. Pöpötkin pötkivät pakoon moista cocktailia. Niin minäkin tekisin, jos olisin flunssavirus; valkosipulin tuoksuisessa kropassa en kauaa viihtyisi... Harvoin sairastelevalle lähi-ihmiselle tauti on ottanut erityisen koville, mutta toipumisesta kertonee taas tv:n äärellä irtoavat sarkastiset kommentit maailman menosta ja interaktiivinen 'keskustelu' uutistoimittajien kanssa. Se on kuin välähdys suoraan tulevaisuudestamme, puuttuu vain kiikkustuoli.

Pajameininkiä ja puhdetöitä

Vaikka tunnustinkin, etten ole jouluihminen, kortit kuitenkin saatiin postiin ajoissa. Joka joulu ehdotan, että jätetään tänä vuonna lähettämättä, kun niiden teko aina jää viime tippaan, mutta lähi-ihminen ei anna periksi. Sillä mikään tusinatuote ei kelpaa, ammattiylpeys vaatii oman käden jälkeä. Ja aina kotimaisema. Se on lähellä sydäntä. Minä kuvaan, hän muokkaa siitä kortin. Kai se on sopivaa yhteispeliä.

Tänä vuoden pimeimpänä aikana, kun lumen sijaan taivas antaa vain vettä, ja sitäkin mielellään tuulen kera vaakasuoraan, ei joulun tunnelmasta voi puhua. Pihahommat ovat vaihtuneet sisällä tehtäviksi puhdetöiksi, ihan kuin menneisyydestä suoraan. Lähi-ihminen vääntää rautalankaa ja minulla on käsissäni milloin sukkapuikot milloin huovutusneulat. Ainakin tusina sukkia on syntynyt tänä syksynä, teemana lähi-ihmisen ehdottamat ruudut. Monet kyläviemisetkin on kuitattu värikkäillä villasukilla. Pikkupiperryksiä - virkattuja heijastimia, huopapallokorviksia ja rannerenkaita ym. sukkien lisäksi vein myös myyntiin käsityöpuotiin läheiseen kahvilaan.

Lisää mattojakin syntyi tällä viikolla. Kolme päivää, pari mattoa, siinä taas tietää paukuttaneensa. Edellisestä tekeleestä ystävä piti niin paljon, että tilasi toisen. Ja minähän teen, jos joku oikein toivoo. Ja muutenkin teen, vaikkei toivoisi :).

Reijoontuneet joululaulut

Ei voi olla totta! Joka ikinen joulu muutama muusikko haluaa tehdä oman joululevyn. Ja aina ne kuluneimmat - täysin reijoontuneet* laulut. Miten ihmeessä taantuma on joulun aikaan niin valtava, että mitään uutta ei voi keksiä? En innostu vanhoista joululauluista enkä varsinkaan niiden menneiden aikojen sanoituksista. Kuka enää nousee jouluaamuna kello viisi lähteäkseen joulukirkkoon aisakello helisten tai kuka jaksaa olla innoissaan, että saa vatsansa täyteen puuroa? Eikä jouluaamun varpunenkaan saa minua heltymään. Ja se kun on ihmisistä NIIN ihana. No, onhan Topelius toki kirjoittanut sen surutyönä lapsensa kuoleman vuoksi, se sallittakoon. Ja taitaa monessa muussakin joululaulussa olla takana syvempikin elämäntarina. Mutta silti, minä kaipaan uutta musiikkia, hyviä lauluja ja sanoituksia myös jouluna.

Tunnustan. En ole jouluihminen. Kun itse joulun perimmäinen sanoma meinaa unohtua kaiken tonttuilun alle. Joulupukkia en ole ymmärtänyt koskaan, se on yksi pahimpia lapsiin kohdistuneita huijauksia. Regressio lapsuuteen on kai ihmisille ihana asia. Minulle ei. En haikaile mitään mennyttä. Olen elänyt ihan normaalin ja onnellisen elämän tähän asti, mutta muistot riittävät, elän tässä hetkessä ja odotan tulevaa.

Minun jouluuni kuuluvat kyllä kynttilät, niin sisällä kuin ulkona. Kun pimeys tiivistyy äärimmilleen, silloin tarvitaan valonpilkahduksia. Ja myönnän, että ulkovalot saavat olla aika pitkään paikoillaan, kunnes valo alkaa pidentää päivää. Joulun parasta antia ovat myös hiljaisuus ja lepo, loma ja rauha. Ei sukulaisvierailuja, ei lahjapinoja. Vain hyvää ruokaa, sauna ja jouluyön messu.

Parasta on tietysti se, että saa viettää joulunsa sellaisena kuin sen haluaa. Ettei ole pakko mihinkään. Suotakoon se myös niille, jotka jaksavat vinguttaa samoja lauluja ja järjestää koko suvun juhlia. Joulumieli on kai hyvää tahtoa.


* reijoontunut = läpinäkyväksi hiipunut, kulunut vaate. Termi viittaa opiskeluaikojeni harjoittelupaikan työntekijään, jolla oli aina sama hiipunut gollege-paita yllään.

Maailmanparannusmeininkiä

Mattokärpäsen purema kutiaa taas. Yksi tummanpuhuva räsymatto on jo putkahtanut ystävälleni eteiseen. Tummasävyinen ei liene moksiskaan kengillä kävelystä. Ihastelin itse mustaa loimilankaa, se antaa matolle syvyyttä. Ja kiitos toiselle ystävälle Mikkelissä kaikista mustista farkuista, T-paidoista ja collegeista, joista sai hyvää materiaalia. Miten voikaan jostain vanhasta saada niin uutta.

Ja kun kotisukat olivat kuluneet jo puhki päkiän kohdalta, niin eihän sitä koko sukkaa tarvitse uudestaan kutoa. Pienellä vaivalla vanhoista tuli taas iloiset.

Edistystä

Syvensin viulun pohjan koristenauhan reunakourua lisää, täydellinen se ei ole vieläkään, mutta lähentelee oikeanlaista. Kourua oli syytä syventää hyvin varovaisesti, sillä itse nauha jäi kuitenkin aika pintaan.

Ja kun opettajakin hyväksyi pohjan muodon viimein, pääsin tarttumaan pohjapuun sisäpuoleen. Sen kovertaminen onkin sitten taas melko työläs vaihe, ja viime hetkillä pelottavan tarkka. Lopputulokseksi pitäisi saada paksuudeltaan vaihteleva (2,5 - 5 mm) pohjapuu. Muoto ja oikeissa kohdissa olevat paksuudet vaikuttavat sointiin, olen siis asian ytimessä. Mittauksia on tehtävä paljon, sillä kovin ronskilla kädellä voi loppuvaiheessa olla kohtalokkaat seuraukset: reikä. No, siitä ei vielä ole vaaraa, keskikohdan paksuus on alkuvaiheessa noin 15 mm, eli kovertaa saa sentin verran. Reunoilla ei ole niin paljon työstövaraa, joten mittaaminen on tärkeää.

Oikea pohjan paksuuden mittaamista varten tehty paksuusmittari on sen verran arvokas työkalu, että näin satunnaisena harrastajana sitä ei viitsi itselleen ostaa. Se on kuitenkin opettajalta lainattavissa tuntien aikana. Mutta eräässä autoilijoiden suosimassa kaupassa eteeni sattui pieni muutaman euron manuaalinen paksuusmittari, jolla mitataan jarrulevyjen paksuutta. Ei sillä ihan kaikkiin kohtiin viulunpohjassa ylety, mutta auttaa sen verran, että pystyn kotonakin edistämään kovertamista tiettyyn pisteeseen asti. Sovellettu käyttötarkoitus.

Reunaan piirretään apuviiva 6 mm:n päähän, viivan ulkopuolinen alue jätetään koskematta. Koverrus alkaa viivasta sisäänpäin ja syvenee kohti keskustaa.

Alkuvaiheessa työkalu on taltta, myöhemmin voi siirtyä pieneen höylään. Tosin en vielä ole tullut höylän kanssa sinuiksi, se on tekniikkalaji, jota en jostain syystä hallitse. Enkä harjoittelu tekee mestarin.

Omat urakat

Molemmilla on omat kiinnostuksen kohteensa ja intohimonsa, mikä sinänsä on hyvä asia. Tulee moni homma hoidettua siltä, joka siitä eniten pitää. Siinä missä lähi-ihminen haluaa tehdä pihastamme kivenpyörittäjän kylän ja siirrellä kiviä ja laattoja aina uusiin paikkoihin, minuun iskee sisäremontti-into. Onneksi tapetit oli ostettu jo keväällä valmiiksi, sillä se iski tiistai-iltana. Siinä samassa siirsin huonekaluja syrjään ja vanhat tapetit olohuoneesta saivat kyytiä. Nyt on olohuoneen puoli jo

laitettu ja homma jatkuu vielä kohti käytävän seiniä.

Nyt on ollut myös lähi-ihmisen vuoro käydä tsemppaamassa ja haahuilemassa hiljaa sukkasillaan selkäni taakse kommentoimaan. Lopputulos on kuitenkin niin hauska, että miten siihen raaskii taas laittaa taulukoukkuja...

Loimujen hiontaa

Voi tuskien taival, mitä aiheuttaa puun niin kauniit loimut. Opettaja sanoi ajatelleensa minua, kun valitsi aikanaan sopivia viulunrakennuspuita. "Ajattelin, että tämä kaunis ja hieman epäsymmetrinen loimu olisi sinun näköisesi". Juu kiitos kauniista ajatuksesta, minustakin se on ihanan elävä ja vähän erilainen pinta, mutta enpä tiennyt, miten työlästä se on saada sileäksi. Loimun tummempi kohta on niin tuskaisen kovaa puuta ja vieressä vastaavasti pehmeämpi kohta; haastetta kerrakseen. Olen jumissa tässä kohtaa.

Kaivauksia

Lähi-ihminen aloitti hyvän työn. Talon perustukset olivat vailla kunnollista salaojaa. Onneksi nuoruuden aikaiset treenatut lihakset muistavat tehtävänsä, ja keski-ikäinenkin kroppa kestää kovan maan kaivamisen. Ja samalla tuloksena on myös terveydellisiä hyötyjä sekä talon että lähi-ihmisen kannalta.

Vaikka loppupään kova savi jo onkin haihduttanut liiat maailmanparannusinnot lapiolla kaivajalta - työ alkaa maistua jo puulta - vai pitäisikö sanoa savelta? Minun tehtäväkseni jäi vesieristeen levittäminen kivijalkaan. Ja yleinen tsemppaaminen. Käyn aina välillä seisoskelemassa kaivauksen reunalla ja huutamassa: jaksaa, jaksaa.

Toisenlaisia kaivauksia tehtiin tänä kesänä Ravattulan Ristimäen kirkkoraunioilla, jossa paljastui 1100-luvun loppupuolelle ajoittuneen kyläkirkon perustukset ja satoja hautoja sen ympäriltä. Kävin tutustumassa raunioihin ja vaikutuin jälleen Turun historiallisuudesta: missä tahansa jotain kuopasee, aina jotain merkittävää löytyy. Vaikka ei tietysti näin ainutlaatuista joka paikasta.

Nuoren kaupungin kasvattina minulla on jotenkin ylväs tunne asua historiallisella alueella. Ikäänkuin vuosisadat kuiskailisivat, että täällä on ennenkin eletty ja pärjätty, tämä on hyvä paikka asua. Ja niinhän tämä onkin.

Valmista ja keskeneräistä

Kun elämään tuli epävarmuutta lisäävä tekijä ja kaikki alkoikin tuntua keskeneräiseltä, huomasin yhtäkkiä, että kesken jääneitä käsitöitä ja pieniä kodin askareita piti saada valmiiksi. Mikä ei sinänsä ole ollenkaan huono asia. Viime kesänä aloitettu paperikukkaverho valmistui ja löysi paikkansa takapihan ovesta.

Ihmismieli varmaan pyrkii vakioimaan keskeneräisten asioiden summan, että tässä kaaoksessa yleensä jaksaa. Taidan siis lähteä maalaamaan keinua, jota varten on ostettu maali jo alkukesästä...

Pinnallista

Luonnon taidetta mökkirannan pintavedessä.

Omien pottujen onnea

Omia, pieniä mutta puhtaita perunoita yrttimaan laidalta. Kylvimme keväällä kokeeksi pariin paikkaan siemenperunoita, jospa niistä saisi vähän maistiaisia. Ja onhan siellä jotain. Siistiä Siikliä pöytään, kyllä maistuu.

Vaarallinen tarpeeton

Allekirjoitin paperin ja samassa minusta tuli vaarallinen vihollinen, joka on suljettava yhteisön ulkopuolelle mahdollisimman pian. Työvelvoite loppui heti, luovutin avaimen ja pääsy omalle koneelle oli suljettu jo seuraavana päivänä. Jossain sentään siinäkin firmassa ollaan tehokkaita...

Onneksi esimieheni oli maalaisjärjen mies, eikä tullut selkäni taakse vahtimaan, kun siivosin laatikoitani, vaikka jotain sen suuntaista ohjetta hän lienee saanut. En voi uskoa tätä menettelytapaa todelliseksi! Missä Hitlerin ajassa me elämme?

Nyt kun aikaa on jo hieman kulunut, voin tehdä jo surutyötä - sillä kai sellainen on tehtävä. Ainakin huomaan käyväni tapahtumia läpi yhä uudelleen, vaikken haluaisi. Tällaisella menettelyllä kyykytetään ihmistä rankemman kautta.

Irti jostain, kiinni jossain

Minut sanottiin irti. Päästettiin irti. Järjestelmien ikeestä - ennen kaikkea. Ensin oli pelko, sitten hämmennys, epäusko ja pikkuhiljaa tajuntaan hiipivä tieto: ne ovat tosissaan, sittenkin. Ja se osui nyt minuun. Mutta en uponnut. Olin kuin irtipäästetty ilmalaiva, joka jo pitkään oli keinunut köysien varassa ja salaa toivonut pääsevänsä tuulien mukaan.

"Lennä leijani, lennä, anna mennä, ota tuulesta kii." (-Jaakko Löytty)

Enkä kuitenkaan ole tuuliajolla, ohut lanka johonkin turvaisaan pitää laivani vakaana tuulessa. Hienoinen vapauden tunne, uskallanko edes sanoa sitä ääneen.

Keltainen usva

Olisikohan kannattanut kaadattaa puita hieman aikaisemmin? Pahin hetki koivujen norkkojen ollessa pölyämisvaiheessa. Lähi-ihminen sinnikkäästi siivosi pihan sekä pölkyistä että oksista, minulle riitti yksi ilta viimeisten roskien haravoimiseen. Yöllä näin jo unta astman puhkeamisesta. Mutta kauniit pöllipinot odottavat nyt pilkkomista, ja ehkä jälleen juttelee laulurastas kuusikossa halonhakkaajan iloksi.

Kuin satumetsän oksat keltaisen usvan keskellä. Siitä usvasta saivat osansa saappaiden lisäksi myös siitepölyallergiset raivaajat. Uh.

Kevyesti keinuen

Ihanainen pääsiäispäivä Kuusiston linnanraunioilla. Mitä on enää sanottavaa, kun luonto pistää parastaan? No, ihminen tässä vähän mukana kuitenkin...

Tatska niskassa

Pohjapuun yläreunaan tehty kuvio onnistui kohtalaisesti. Suurennuslasitarkastelua se ei kestä, mutta olen ihan tyytyväinen tähänkin. Eihän se valmiissa viulussakaan näy, jollei hoksaa katsoa viulun takapuolelle. Jotain omaa kädenjälkeä kuitenkin piti saada muuten niin perinteisesti tehtävään viuluun.

Flow-matot

Pienimuotoinen maailma pelastuu -fiilis oli läsnä, kun vanhoista, virttyneistä vaatteista, revenneistä lakanoista ja hiipuneista trikoista syntyi uusia iloisia räsymattoja. Maton kutominen on tuunausta ja kierrätystä parhaimmillaan. Paukutin kolme päivää viiden metrin keittiönmattoa lähi-ihmiseni velipojalle, bonuksena tein myös pienen kynnysmaton.

Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen on tutkinut käsitöiden ja hyvinvoinnin yhteyttä ja hänen mukaansa yhteys on vahva. Voin sen vain allekirjoittaa. Pölläsen mukaan kädellisinä olentoina meillä on suuri tarve tehdä käsillämme. Aivojemme yhteys käsiin on erityisen hallitseva.  Tekemiensä tutkimustulosten mukaan käsityön terapeuttisuus on perustunut käsin tekemiseen ja toiminnan aikana tapahtuvaan pohdintaan.

"Käsityö monikanavaisena toimintana on virittänyt aivoja, kehittänyt luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Käsityö voikin aikaansaada Csikszentmihalyin kuvaaman flow-kokemuksen, jossa tulee tunne, että asiat sujuvat ilman ponnisteluja ja jossa yksilö kokee olevansa tasapainossa itsensä kanssa. Toisaalta se voi ilmentyä myös Frankenhaueserin kuvaamana iloisena stressi-kokemuksena, jossa sopivan vaikeusasteen sisältävän haasteen ratkaiseminen kehittää henkilökohtaisia kykyjä."

"Vahva tunnesitoutuminen tekemiseen ja tuotteisiin luo kontekstin, johon usein liittyy koti, perhe, läheiset ihmissuhteet, sosiaaliset verkostot ja traditiot." (www.käsityöelämässä.fi/12 näkökulmaa käsityöhön)

Pölläsen mukaan voidaankin puhua kokonaisvaltaisesta, kehollisesta voimauttavasta toiminnasta ja funktionaalisuudesta.

Oi miten olenkaan voimaantunut - no, ainakin iloinen, että matot tuli kudottua. Oman käden jälkeä on kyllä mukava katsella, ja vielä kun sillä on selkeä funktio. Mutta kestävätköhän nämä matot yhtä kauan kuin edeltäjänsä? Vuodelta 1964.

Koristenauhan urat

Urat koristenauhaa varten alkaa olla nykerretty. "Niskatatuointi" saattaisi näyttää tältä, ainakin ura on nyt kaivettu, katsotaan sitten miten nauhan upotus onnistuu. Saattaa tulla vielä mutkia matkaan...

Uraa uurtaen

Kun viulun pohjapuun muoto on pääpiirteissään kunnossa - sitä kyllä vielä hiotaan - niin seuraava vaihe on upotusuran kaivaminen reunan koristenauhalle.

Urapiirturi. Työkalussa on terävä tuplareuna, ja sillä piirretään viivat 4 mm:n etäisyydelle reunasta. Koristenauha tulee kauttaaltaan viulun reunoja pitkin. Ajatus jostain pienestä poikkeavasta yksityiskohdasta "niskan" kohdalle muhii mielessä. Siitä sitten, jos se toteutuu.

Upotusura kaivetaan esiin pienellä puukolla ja kaiverrustaltalla. Syvyys pitäisi olla noin 2 mm. Pala noin 1,2 mm:n levyistä koristenauhaa on mallina, ettei tule kaiverrettua liikaa...

Viimeinen pala uunista ulos

Nonni, kolmen vuoden talvi-iltoja on tullut vietettyä tämän työmaan parissa. Viimeinenkin osa neljästä on kasassa. Nyt puolestaan vietin joitakin hiljaisia hetkiä kokonaisuuden äärellä, kunnes se taas muuttuu neljäksi pussiksi irtopalasia. Tulevillekin talville on jo odottamassa seuraava. Koukuttavaa puuhaa - mutta hieman outoa. Elämäänikö aina järjestelen palapelin äärellä? (Paloja 18 000, koko noin 276 x 192 cm. Ei siis mahdu mihinkään koottuna...)

It's done. Jigsaw puzzle with 18 000 pieces is ready!

Keisarin uudet järjestelmät

Kirjoitin purnauskirjeen, jotta se julkaistaisiin työpaikkani henkilöstölehdessä. Se ei kuitenkaan ehtinyt seuraavaan numeroon - ja sen jälkeen purnauspalsta lopetettiin. Tyypillistä.

Huomasin nimittäin, miten oikeassa talous- ja yrityshistorian professori Markku Kuisma on kirjassaan Yksinkertaisuuden ylistys. Työpaikkani uudistusten ja järjestelmien tullessa eteeni nousi pari voimakasta mielikuvaa: lasten laatikkoleikki, jossa oikean muotoinen palikka pitää saada oikean muotoisesta aukosta sisään. Siihen Kuismakin viittaa:
"Elämme vallankumouksellista aikaa. Suomessakin on tehty ripeätahtisesti fantastisia vuosisadan uudistuksia, joissa pyöreää maailmaa on tungettu tarmokkaasti ideologisten harha- ja muotikuvitelmien raamittamiin neliskanttisiin laatikoihin. Ympyrä ei tahdo mahtua kulmikkaaseen laatikkoon, mutta jälkeä harjoituksesta syntyy. Seuraukset ovat kustannustehokkaan, järkevän ja samalla inhimillisen toiminnan kannalta surkeat. Toivottua tehokkuutta toinen toistaan seuraavilla muotihömpötyksillä ei saavuteta. Sen sijaan tuhlataan kallista työaikaa, -motivaatiota ja yhteisiä varoja."

Toinen jatkuvasti mieleeni nouseva kuva on Chaplinin elokuvasta Nykyaika, jossa pieni työläinen joutuu valtavaan rattaiden muodostamaan koneistoon pyörimään. Koneet ja prosessit ennen kaikkea.

Muutosvastarintaa? Ehkä vähän ja terveellistä. Tähän asti työelämässäni esimerkiksi tekniikan kehityksestä on tullut tunne, että WAU, tällaistakin voidaan nyt tehdä, helposti ja vaivattomasti. Monet tekniset uudistukset ovat lisänneet mahdollisuuksia luoviin ratkaisuihin ja ideoihin. Nyt on taas otettu askel eteenpäin ja kaksi taakse. Olemme saaneet työvälineitä, joiden myötä työnteko on tökeröä, epäkäytännöllistä ja kallista. Keisarin uudet järjestelmät, sanon minä.

"Uudistukset ovat tarpeen, eivätkä asiat ole yksinkertaisia. Sitä suuremmalla syyllä yksinkertaisuuden tavoittelu pitäisi pitää kirkkaana mielessä." (Kuisma)

Samoja teemoja pyörittelee myös Pekka Pohjakallio kolumnissaan Finpron lehdessä InFront 1/2013:
"PERUSONNELLISUUS muodostuu aikaansaamisen kokemuksesta sekä merkityksen ja autonomian tunteesta. Jos työn merkitys on liian abstrakti, sitä ei koeta merkitykselliseksi. Ajankäyttöä mitataan, mutta mitä saamme aikaiseksi? Työntekijän motivaatioon ja hyvinvointiin käytetty panostus saadaan 9-kertaisena takaisin. Ihan rahana."

Siitä pääsisi jo syvemmälle työhyvinvoinnin ja sen seurausten pohtimiseen.

Jäisiä stalaktiitteja

Halistenkosken jäiset taideteokset olivat viime viikonloppuna monen kameran kohteena. Mieleen tulivat tippukiviluolat - ehkä näiden synnyssä onkin jotain samaa, nesteen aiheuttamia kerrostumia. Tosin nämä ovat syntyneet hieman nopeammin - ja häviävät myös pian.

At last when we have had several frosty days, so many people were photographing "frozen stalagtites" in Halistenkoski-falls nearby our home. Beautiful pieces of art.

Jotain samaa Belgian tippukivissä...Stalagtite cave in Belgium.